Heidän vauvansa eivät ole minulta pois
Kyselin ”miksi?”jokin päivä sitten. Tai, kysymyksiä on riittänyt jo sitä ennen, riittää yhä ja varmasti loppuelämäksi. Miksi on ihmettelyntaitoa sekä oman pienuutensa että ymmärryskykynsä ylittämisen myöntämistä.
Tänään istuin autossa vieressäni ihminen joka kertoi kahdesta tyttärestään. Minua yli kymmenen vuotta nuoremmat tytöt, olivat juuri molemmat saaneet lapset. Pienen tytön ja pojan. Hän kertoi lasten kauniista nimistä, tyttäriensä lasten isistä joista toinen ei tunnusta isyyttään, toinen on telkien takana. Huumeriippuvuuksista, kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, subutexkoukusta, katkoista. Sossun maksamista vaunuista, toisen tupakanpoltosta, toisen havahtumisesta rakastueen vasta puolessa välin odotusta.
Tietämättä minusta, hän aloitti että kuinka maailmassa on heitä jotka eivät saa lapsia vaikka kuinka haluausivat, ja kuinka hän uskoi että omien tyttäriensä kohdalla oli ollut varma abortin ainoasta vaihtoehdosta. Ihmettelin kuinka maailma voi mennä näin.
Ja nyt kun on nähnyt heidät muutaman viikon ikäisten lastensa kanssa, uskoo että kaikki on mennyt oikein. Että hän heidän äitinään ja näiden pienten isoäitinä, joutui havahtumaan siihen kuinka hyvin alkutaival on lähtenyt. Tietäen toki, että tässä ollaan vielä hyvin alussa. Silti.
Olisin luullut että olisin tuntenut vain pahaa oloa. Mutta ei. Olin neutraali. Nämä tytöt olivat niin kaukana ja tuntemattomia ettei kivistänyt. Saatoin siksi myös pohtia tilannetta rauhassa ilman tunneaaltoja, iskuja kylkeen joita itse sohi kykenemättömyyden miekalla.
Minun tilanteeni ei ole riippuvainen heistä. Heidän lapsensa ei ole minulta pois. Ei ole olemassa varastoa josta jaetaan vauvoja ja joku on kyynärpäillä taklannut edelle. Ei ole lottonumeroita eikä kisaa jossa toinen on taitavampi ja pussittaa enemmän palloja. ”Congratulations, we have a winner.” Ei lähtötasotestia, paremmusjärjestystä eikä oikeanlaisia määritteitä oikeanlaiselle, sopivalle.
Lapsi ei myöskään ole ansio, vaikka olen vaatinut joltakin korkeammalta taholta (kummalista miten tuolle ”taholle” alkaa jutella kun omat vastaukset eivät riitä, lupaileekin kaikenlaista) selitystä mitä olen tehnyt väärin. Aina ei ole selitystä sille miksi, mutta ainakin se on riippumaton elämästä jota nyt elää. Valinnoisra joita on tehnyt.
En tuntenut epäreiluutta. Mutta ehkä viikon päästä tunnen. Tämä aika on aina toivon aikaa, pari viikkoa ennen ensimmäistä pettymyspäivää, kuukautisia.
Tänään vielä uskon, että elämä menee kuten on tarkoitus.