Vegaanihaaste – vahinkokananmunia ja kirjasuositus

 

Vege budjetilla kirjan pastaa ja Netflixiä.

Valmistan vegaanista blinitaikinaa ja kuuntelen Suvi Auvisen Lihan loppua. Tulen ajatelleeksi, että olen oikeastaan ollut hieman laiska syöjä. Olen syönyt sitä mitä on tehnyt mieli ja vaikka olen tiennyt herkullisten rasvojen liiallisesta saannista tai kasvissyönnin merkittävyydestä ei vain omaan oloon vaan myös ympäristöön, olen siirtänyt perehtymistä huomiselle tai jollekin toiselle päivälle. Ihmisen mieki toimi niin, että ongelmat eivät ole omia ennen kuin ovat.

Syöminen on nautinnollista ja vaikka voikin kyseenalaistaa onko se ruuan tarkoitus, varsinkin kun syömisestä on tullut mässäilyä, heitämme ruokaa hukkaan ja pursuamme yli farkunkauluksista, miellän sen olevan yhtä lailla tasapainoilua kuin mikä tahansa muukin asia. En voisi kuvitella syöväni pellettimäistä ruokaa vain siksi, että saan siitä tarvittavia energioita, en vaikka minulle sanottaisiin että pystyisin siihen ja sitten on hyvä. En niin kauan kuin herkuttelu tuo iloa ja se on mahdollista. Koska en ole ratkaissut sitä miksi olemme maapallolle syntyneet, tätä pohdin jo pienenä aivosolut nyrjähdellen, enkä nää järkeä siinä että olisimme muuten vain tai valmistellen jotakin tulevaa, elämästä pitää tasapainoisesti nauttiakin.

Vaan ei vegaanihaasteen parissa ole pellettejä tarvinnut mutustaa, se oli vain ääripäinen esimerkki. Olen toistuvasti hämmenentynyt kuinka helpposti haasteen alku on sujunut. On niin helppoa olla vegaani, tai kasvissyöjä, tänä päivänä koska tuotevalikoimaa on niin paljon.

Soijajogurtin raikkaassa loppumaussa on kyllä jotakin kummallista, mutta toisaalta en pidä kaikista maitoakaan sisältävistä tuotteista vaikka jogurteista nautinkin. Luulin että sipsikaljavegaani oli jokin kaverini vitsihashtag, mutta Lihan loppu kertoo kuinka sipsarit on syntynyt vastaliikkeeksi terveysintoiselle kasvissyönnille. Sipsikaljavegaanit juhlivat vihiksien ja vegaanipitsojen äärellä.

Vaikka puhuinkin housunkaulusten yli kurkottelevista rakkauskahvoista, ei kasvissyönti tai veganismi ole siis yhtä kuin ei herkuttelu tai täydellinen ruokavalio. Mutta Auvisen kirja on saanut kaikenlaisia ajatuksia liikkeelle ja pohtimaan omaa syömistä. Miksi syö, mitä syö ja mitä syömisestä saa. Kuinka syömällä, perustoiminnolla voi vaikuttaa ja mitä valintoja tekee passiivisesti tai aktiivisesti.

Vahinkokananmunia

Porlammin vegeplusjuustoa, kikherneitä, tikka masala tofua, beanit-suikaleita ja seesaminsiemeniä soijakastikkeessa, lehtikaali-kookospastaa, smoothieita, cashewvoita kaurapuurossa, banaanilettuja, blinejä ja joulun viimeisiä piparkakkuja.

Vasta seuraavana päivän keskellä mieleeni pälkähtää sisälsikö pasta kananmunia. Ihanat juuri ja juuri kypsät Rummon pennet joiden putkiloita chilinen kookos-lehtikaalikastike täytti ennen kuin ne täyttivät vatsaa ja mieltä. (Mieli täyttyy hyvän ruuan lisäksi hyvistä valinnoista.)

En kuitenkaan mosi itseäni ja julista epäonnistuneeni, käy levyllistä maitosuklaata tai kebabrullaa ja vetäydy nyyhkimään. Kuten olisin laihdutuskuurilla tehnyt. Olen täysillä mukana ja päättäväisesti armollinen. Jos saan kahvin suoraan kämmenteni väliin, en huuda etten käytä nyt maitoa vaan kaurajuomaa. Jos istun valmiiseen ruokapöytään, nautin cannelonit tyytyväisenä ulkoilun jälkeen pakkasen vielä tuntuessa poskilla. Jos kaapissa on jogurttia joka tulisi käyttää pois, teen niin.

Lihan loppu, muttei lihan syömisen loppu?

Ymmärrän enemmän ”flexaajia”, heitä jotka pyrkivät että valtaosa lautaselta olisi vegaaniskannerin hyväksymää ruokaa. Ehkä termin alle sopivat esimerkiksi he jotka syövät kasvisruokaa, mutta jos jokin eläinperäinen tuote on menossa roskiin, se syödään ennemmin kuin tuhlataan.

Lihan loppu kirja pitäisi kuunnella uudestaan. Se kertoo miksi lihansyönti on laskussa, kuinka nyhtökauraa myytiin tiskin alta suosion yllättäeaaä ja kuinka tämä vaikuttaa jo talouteen. Se antaa näkökantoja siihen miksi kasvissyönti on tuntemallemme maapallolle hyväksi, mutta ei ole uhkailua. Argumentit ovat järkeviä ja monipuolisia. Kirjassa puhuu metsästäjä joka nauttii metsästyksestä, mutta pohtii esimerkiksi saaliin mahdollisuudesta paeta, toisin kuin teuraseläimen. Puheenvuoroja tulee monesta eri näkökulmasta ja juuri kun ajattelet ”no entäpä onko prosessoitu kasvisruoka sen parempaa” no entäpä ”mitä kaikille eläimille tapahtuisi jos me emme söisi niitä”, kirja kartoittaa jo aihetta. Se jättää vastuun silti lukijalle vaikkakin muistuttaa, että meillä on kiire.

Vaan tuntuu merkilkiseltä ajatella, että minulla olisi jokin noudatettava ruokavalio. Vaikka muutos näyttääkin siltä, että kenties lihan syönti on tulevaisuudessa erityisruokavalio ja kasviperäinen syönti normi jolle ei tarvita enää termiä. Silti en ole koskaan identifioitunut tiettyyn ruokavalioon, siihen että minulla olisi vastaus siihen lomakkeen kohtaan ”allergiat yms”. Aiemmin ainoat asiat mitä en ole syönyt olivat mustekalat niiden kummallisen rakenteen vuoksi.

Mutta kyse ei ole vain minun identiteetistäni vaan paljon merkittävämmästä asiasta.

Ihan tällainen pieni yksilö vain

Vegaanihaasteen helppous on hyvän tuotevalikoiman lisäksi sen tukijoukko. Joka päiväinen sähköpostilaatikkoon kilahtava info ja resepti-ideat. Sekä haasteen perimmäinen tarkoitus kannustaa, auttaa ja innostaa. Jos joku ei voi luopua kananmunista, sitten ei luovu. On parempaa olla 80 prosenttisesti vegaani kuin ei ollenkaan sillä ilmastolle sillä on jo merkitystä. Itselleen ei pidä olla liian ankara, mutta silmät tulee pitää auki. On turha heittäytyä uhatun asemaan, mutta muutoksien kanssa ei voi hötkytäkään.

Haasteessa suuri tuki on ollut myös työpaikan erinomainen lounas sekä ”työvegaanit” eli työkaverit jotka ovat haasteessa mukana niillä resursseilla mitä on.

Ei minusta tältä istumalta sataprosenttisista vegaania tule, sitä on oikeastaan vaikea määritellä, että kuka on. Ja kuka siitä hyötyy vertailemalla paremmuudesta, siitä luonto ei välitä kuinka ihninen omaa paremmuuttaan ylistää. Mutta omia ruokailutottumuksia tämä muuttaa. Jo se että syö runsaan lautasellisen salaattia ja sechuan seitania ihmetellen miksi ei ole niin turta olo, saa miettimään onko tottunut syömään liikaa. Onko tottunut syömään itsensä tukkoon. Ja vaikka kesällä tilaisin kermajäätelöpalloja oikeuttaen sen auringolla, lomalla tai elämällä, olen kuitenkin tunnistanut valintani ja syyt mitkä niitä johdattelevat.

Arki ja helppous määrittävät myös sitä miten jatkossa tulee syömään kunhan on haasteen ajan testannut ja tuumaillut. Kaipaako jotakin ylettömästi. Ainakin huomaan katselevani meetvurstipaketti jääkaapin valossa, sitä oikein ohutta joka tuoksuu suolalta. Auvinen kysyy mehustelisinko ajatuksella jos olisin lahdannut eläimen juuri takapihallani ja siivuttanut sen jääkaappiin. Vai unohdanko vähitellen sen miltä tuote näytti ennen vakuumia.

Onko yhteiseen talouteen järkevämpää hankkia vain yhtä tuotetta tiettyyn tarkoitukseen. Onko jokin tuote sellainen josta ei vielä halua luopua. Mutta ainakin olen saanut paljon esimerkkejä ja ajatuksen aiheita mihin suuntaan syömistä viedä ja miten sillä voi vaikuttaa. Ihan pieni yksilö vain, vaikka olemalla työpaikkavegaani tai vähentämällä vähän kerrallaan. Vaikka ei itse lähde asiasta barrikadeille, on kiitollinen että joku toinen on sen tehnyt ja raivannut tietä, minä raivaan jonkin.toisen asian edestä.

Suosittelen lukemaan tai kuuntelemaan Suvi Auvisen Lihan lopun (Kosmos 2019) joka löytyy myös monista äänikirjapapalveluista. Se ei ole paatoksellista vaan kertoo syömisen historiasta ja minkälaisessa muutoksessa olemme. Kuinka yhtä kasvisruokapäivää viikossa vastaan hyökättiin kuin perusoikeuteemme olisi kajottu. Siitä mihin biotekniikka kehittyy tai miksi kasvissyöjä syö lihan näköistä ruokaa. Se pistää ajattelemaan miten suhtautuisi pihviin lautasella jos sen kuulisi huutavan apua.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *