Vuoden harmain päivä maalattiin vihreäksi
Vuoden harmaa päivä oli meille enemmänkin vihreä. Sormen niveliä, rystysiä ja sukanpohjia myöten.
Olen koko elämäni ihastunut kerta toisensa jälkeen vihreään väriin, vain sävyt vaihtuvat. Muistan yhä sen tunteen kuinka paljon rakastin kirkkaanvihreitä paitojani. Olin ehkä kymmenen tai yksitoista. Kuinka toisesta, siitä jossa oli valkeat kukat kaula-aukossa ja joka ostettiin kuumana kesäpäivänä, kun lyhyt mekko tuntui inhottavalta toisiaan vasten hiertävien reisien takia, oli lopulta suurinpiirtein vain saumat jäljellä. Tätini kutsui sitä vihreää väriksi jota ”voisi syödä kun se on niin ihana”.
On ollut ”irlanninvihreäkausi” jolloin halusin kaikkea neliapiloihin, St. Patrikin päivän väriin ja maahisiin liittyvää vihreää. Jopa piilolinssit. On ollut sinertävämpään taipuvaa mintunvihreää, hempeää vihreää, retronvihreää ja tummaa lähes kuusipuilta tuoksuvaa vihreää. Ja pullonvihreää. Tikkurilan värikartoista voi löytää aaloen, basilikan, lehvästön, limen, mentolin merenneidon vihreää. Kaikkea mättäästä papukaijaan. Jos tätini halusi syödä kaiken vihreän, minä tahtoisin uida kaikissa niissä sävyissä kun en osaa päättää mikä on kaikista ihanin.
Nyt on menossa salvian vihreä -kausi. Se lähti kenties salviapastasta, sen hopeanharmaasta kumppanuudesta perinteisen yrttien vehreyden kanssa. Sen jälkeen kiinnitiin huomiota kaikkeen mikä viittasi salviaan. Sisustusesineitä, talon seiniä ja asusteita. Tilasin mekon, toisenkin, etsiessäni tyydytystä väritarpeelle. Onneksi puoliso oli samaa mieltä, että tulevan olohuoneen tiilenpunainen, oranssiin taittava, seinä ei oikein ole meitä. Hän lämpeni välittömästi vihreälle, kunhan metsästäisin niiden pullonvihreiden bonanza -tuolien tilalle ruskeat.
Niin me sitten saimme ärteeveellä hengästyttävän nopeaa palvelua ja lähdimme maalien, telojen, ekstraleveän maalarinteipin ja Paavoksi nimetyn lattiansuojauspahvin kanssa ulos kaupasta.
Maalatessa oppii mitä tekisi toisella kerralla toisin.
Kuten että teippaisi yhdellä teipinvedolla katonrajan eikä pala kerrallaan. Tai että kuitenkin ottaisi lattialistat irti välttääkseen oranssinpunaisten, vihreiden ja valkoisten värien sateenkaaret seinän alareunassa. Tai sen että ehkä pieni telarulla olisi ollut kätevä nurkkakohdissa.
Sitä myös oppii. Irrottamaan valokatkaisimien pistorasioiden muoviosat rohkaistumalla ”ei nämä niin paljoa maksa jos hajoavat, eivätkä nämä voi olla mahdottomat”. Ettei kannata maalattuaan vain pienen osan seinää, vielä kauhistella, että pilalle meni värivalinta. Että ihan erilainen seinässä kuin pensselissä tai värinäytteessä.
Kuivumisten välissä purimme tavaroita, pesimme kylpyhuonetta ja lämmitimme eväsruokaa. Ehdin ääneen kauhistella, ettei roskiskaapissa ole tasoa biopusseille, yläkerran vessan peilikaapissa ei ole sisäovissa peilejä (alakerran vessassa ei ole edes kaappia, vain pelkkä peili!) ja ovenkahvat ovat vähän rumat. Siinä toinen kysyy ihan lempeästi huomauttaen, että ”oletko löytänyt vielä mitään hyvää täältä”.
Istun portaikkoon katselemaan valmistuvaa seinää. Sälekaihtimet ovat kiinni, puuhaamme rauhassa Ikean jalkalampun valossa toistaiseksi vielä tulevien naapureiden katseilta. Tässä me yhdessä maalaamme, kaksin. Kuinka mukavaa se on. Kuinka mukavaa, että toinen pysyy optimistisena eikä jää kiinni ovenkahvoihin. Molemmat olemme allekirjoittaneet tämän meille, täytyy lopettaa kriittisyys. Mutta kun sitä nojaa vielä taaksepäin, siihen mitä menettää, koska ei vielä tiedä, tietenkään, mitä saa.
Seinä näyttää kauniilta. Hyvä siitä tulee, katonraja täytyy vain korjata vielä kun saa lisää maalia. Biopussithan voi laittaa siivouskomeroon, kun se on keittiössä tässä kodissa. Ja ehkä peilikaapin sisälle voi keksiä jotkut varapeilit. Pääsisipä jo ostamaan tänne hyasintteja.