Pieniä kiihkeitä muistilappuja

Blogin nimi voisi oikeastaan olla ”Ylivuotokattila”. Suuri, pulleamahainen musta rautapata, ehtaa Milla Magiaa. Millan tyyli on oikeastaan ollut aina melko tyylikäs. Ankkalinnan Posh Duck. Pukisinko tänään pienen mustan Guccin mekon, Guccin pikkumustan vaiko sittenkin sen mustan mekon Guccilta. (Kuutelin juuri äänikirjana Spice Girls -kirjan, ainoa yhtye jota olen todella sydämeni pohjasta ja seinien täydeltä fanittanut, ja Spice World -leffan nähneet ymmärtävät vitsin.)

Tänään ylivuotokattilasta valui seuraava kappale enkä tiedä päätyykö se joskus jonnekin vai ei koskaan muualle kuin muistilappupinoon (pienille kiihkeille papereille) jonka kaivoin taskusta kun alkoi tulvia. (Tulvimiseen vaikuttaa myös kynän tuntuma paperilla. Huopakynät ovat läpitunkevuudessaan ihania kuljettaa.)

Naisella oli marjapuuron värinen paksu ja painavahko huivi harteillaan ja sen nypyt aiheuttivat välitöntä halua repiä niitä. Hänellä oli rapeakankainen valkoinen kauluspaita ja polkkatukka näytti helisevän puhtauttaan. Kesällä tukka olisi täynnä vaaleita raitoja. Katkaistujen farkkujen langat sähköistyivät nilkkoihin ja jalassa tukevat loaferit, juuri sellaiset jotka ovat ehkä mukavat mutta siinä trendikkyyden rajalla että ovatko ne kamalat vai todella in minkä tahansa alaosan kanssa. Oikeastaan ne muistuttivat purjehduskenkiä lakeripinnalla. Purkkarit. Olen aina tykännyt siitä sanasta. Mutta eniten jäin silti tuijottamaan häneen peräänsä. Molemmista kantapäistä juoksi akillesjänteitä pitkin läpikuultavaissa mustissa nilkkasukissa silmänpaot, mutta niin luotisuoraan ja symmetrisesti, että ne näyttivät harkituilta.

En tulisi koskaan näyttämään samalta. En haluaisikaan. Mutta hän oli silti jotenkin niin tyylikäs. Itsensä näköisissä vaatteissa. En riiputa kyllä päälläni enkä hengarissa Gucciakaan. Voisiko ylivuotokattila silti olla musta maaginen hämmennyskattila.