Minä olen täällä

Jukola, Sienimäki, Imatra

4.10.2021

Ensimmäinen viikko imatralaisena ja ensimmäiset työpäivät ovat takana. Tuntuu hurjalta ja uskomattomalta, mutta kuitenkin niin luonnolliselta ja normaalilta. Kuluneen viikon ajan pääni on ollut aivan sekaisin ja kroppani jumissa, eikä kirjoittaminen ole käynyt mielessänikään. Olen elänyt täysillä tätä elämäni uutta taitekohtaa ja ottanut rauhassa kosketusta uuteen arkeeni.

Tuntuu todella aivan mielettömän hyvältä olla jälleen imatralainen. Se on virrannut veressäni ja ytimissäni syntymästäni saakka, en minä siitä mihinkään pääse. Enkä ole oikeasti koskaan halunnutkaan päästä. Nuorempana himosin täältä pois, koska piirit olivat liian pienet enkä sopinut niihin alkuunkaan, koska janosin seikkailua ja maailmanvalloitusta. Todellisuudessa olen aina ollut pikkukaupungin tyttö, joka ahdistuu julkisissa kulkuvälineissä ja unelmoi omasta talosta Saimaan rannalla, työmatkapyöräilystä ja piipahduksista sukulaisten luo hetken mielijohteesta. TÄMÄ on minun unelmaelämääni. Mielessäni on nämä pari viikkoa kaikunut sanat Ennin unelmavuodet – jos tunnet viittauksen, tiedät ehkä murto-osan siitä, miltä villissä sydämessäni tuntuu.

Mitä sitten uuteen työhöni tulee, tuntuu todella hyvältä olla kokoaikatyössä. Työssä, jossa tunnen oloni tärkeäksi ja arvokkaaksi yhteiskunnan jäseneksi, vaikka tiedän että olisin ihan yhtä arvokas ja tärkeä, vaikka olisin työtön. Tämä tunne on silti ihmeellinen ja kohottaa itsetuntoni korkeuksiin. Olen päättänyt jättää työstäni kertomisen teksteissäni ja sosiaalisessa mediassa niin vähäiseksi kuin suinkin heikolta itsehillinnältäni kykenen, mutta tietenkin minun on aivan pakko saada hehkuttaa edes hiukan, kuinka mukavaa siellä on! Olen ensimmäistä kertaa elämässäni sellaisessa tehtävässä, jossa koen olevani todella vastuussa asioista, joiden merkitys näkyy ja samalla vapaa suunnittelemaan omaa työntekoani. Olen täpinöissäni!

Tänään alkoi ensimmäinen kokonainen työviikkoni Rajalla ja toinen kokonainen viikkoni paluumuuttajana. Lähes koko ensimmäinen viikko ehti kulua, ennen kuin saimme kaikki tavarat siirrettyä asuntoon, purettua laatikot ja kassit ja hankittua puuttuvia asioita. Vaikka muuttokuorma oli pian purettu, minusta tuntui, ettei muutto loppuisi koskaan. En ole enää varma, onko se totta, mutta luulen että haimme joka päivä jotakin jostakin. Pesukone sukulaisten varastosta, irtaimistoa vanhempieni luota, pikkuasioita kaupasta. Aina jotain puuttui. Kun astuin tähän asuntoon ensimmäisen kerran, olin mykistyä – sillä hetkellä kyynelet olivat kenties lähempänä kuin vielä kertaakaan tämän prosessin aikana. Oli lauantai, ja olimme juuri nauttineet rauhallisesta aamusta liian lyhyiden yöunien jälkeen vanhempieni luona. Lähdimme malttamattomina katsomaan asuntoa ja aloittamaan tavaroiden muuttamisen sisälle vanhan kivitalon neljänteen kerrokseen. Valo tulvi suuresta erkkeri-ikkunasta vastaan ensimmäisenä, kaunis lattia hohti ulkoa tulvivassa valossa. Kuljin huoneesta toiseen, koskettelin pintoja sormenpäilläni ja hymyilin. Asunto oli juuri niin upea, minulle täydellinen ja ihana kuin kuvista olin kuvitellutkin. Miten minulla voi käydä näin hyvä tuuri?

Minä luulen, että kirjoitan asunnostani ja muuttoviikonlopusta vielä tarkemminkin. Nyt haluan vain jatkaa tottumista, opettelemista ja matkasta nautiskelua.