Tämä on päiväkirjanomainen kertomus siitä, kuinka totuus on harvoin sitä miltä päällepäin näyttää ja siitä, miltä tuntuu palata aikuisena naisena sinne, mistä kaikki sai alkunsa.

Imatra, Mustalampi 25.8.2021

Olen ollut puolitoista viikkoa lomalla vanhempieni luona Etelä-Karjalassa, isossa sinisessä lapsuudenkodissani. Olen tehnyt pitkiä kävelyitä metsään, hengittänyt lempeää järvi-ilmaa, nukkunut leppoisia yöunia lapsuuden huoneessani ja ottanut syviä henkäyksiä sisään rauhoittaakseni hermoni läheisten jatkuvassa läsnäolossa. Vietin juuri äitini kanssa viisi päivää kesämökillämme Saimaan saaressa, jossa ilmasto lähenteli lokakuun alkua eikä intiaanikesästä ollut tietoakaan. Värjöttelimme kamiinan lämmittämässä tuvassa, saunoimme pimeässä ja nautiskelin omasta rauhastani suvun niemeä kierrellen ja tehden metsätöitä pihapiirissä, joka olisi jokin päivä minun. Syksyn viileys tuoksui jo ilmassa ja näkyi äkkiä hämärtyvissä illoissa, jolloin vetäydyimme suosiolla lueskelemaan paksuja romaanejamme kynttilänvalossa. Lomani ei ole kuitenkaan ollut se tavanomaisin, sillä sen aikana kaikki yhtäkkiä muuttui – eikä huonommaksi.

Elämässäni on pitkän aikaa ollut näennäisesti kaikki oikein hyvin. Olen kouluttautunut yliopiston jälkeen itseäni kiinnostavalle alalle hyvinvoinnin saralla ja saanut valmentajan paikan kuntokeskuksesta. Valmennan, treenaan ja teen osa-aikaisen myyjän töitä retkeilyvarusteliikkeessä – tilannehan on suorastaan ihanteellinen ja sallii minulle runsaasti aikaa toteuttaa itseäni ja unelmiani. Lisäksi tekemäni työt ovat mielenkiintoisia ja minulle oikein sopivia. Minulla on aikaa lojua sohvalla avopuolisoni kanssa, telttailla ja samoilla metsissä. Minulla olisi jopa aikaa kirjoittaa mielin määrin, jos vain saisin aikaiseksi ja keksisin, mistä kirjoittaa. Olen nauttinut suunnattomasti tietyistä asioista Vaasassa asuessani, kuten raikkaasta meri-ilmasta ja länsirannikon luonnosta. Luulen, että moni kuvittelee kaiken olevan elämässäni aivan täydellistä – minulla on paljon töitä, arkeni on helppoa ja ostan varmaan pian uuden Volvon niin kuin puolisoni. Tai sitten voi olla, että toivoin vain itse asioiden menevän näin.

Joka tapauksessa, arkeni ei suinkaan ole kovin ihanaa enkä ole ollut ollenkaan tyytyväinen kaikkien asioiden summaan. Olen vähävarainen enkä tätä menoa kerta kaikkiaan pysty saavuttamaan niitä asioita, joista eniten unelmoin – omaa tilavaa kotia, perhettä jonka ei tarvitse kituuttaa, koiraa ja autoa, jolla kulkea ja seikkailla ympäriinsä. Tajusin, että asioiden on muututtava ja minun on otettava seuraava uusi askel, isompi kuin mikään tähän asti. Toistaiseksi olen nimittäin varsin tyytyväisesti leijaillut tapahtumasta toiseen ja tarttunut tilaisuuksiin silloin, kun se on minulle parhaiten sopinut, uskaltamatta ottaa suurempia askeleita. En ole halunnut mullistaa kaikkia niitä asioita, jotka jo ovat hyvin. Tämä on sopinut minulle ja on mielestäni ihana ja aivan hyväksyttävä tapa elää, mutta osa-aikatyöt ja yrittäjyyden epävarmuus eivät kuitenkaan kannattele minua enää, eivätkä salli minun elää niin kuin haluaisin. Niinpä ensimmäistä kertaa yliopistosta valmistumisen jälkeen olen tänä kesänä alkanut etsiä viestinnän alan töitä ihan tosissani. Olen vuodattanut urahaaveeni ja intohimoni jokaiseen hakemukseen ja sitten se vihdoin tapahtui (ja hyvin nopeasti tapahtuikin) – minä sain unelmieni työpaikan.

Tiedäthän sen tunteen, kun näet mahdollisuuden ja sisimmässäsi vain tiedät, että se on siinä juuri sinua varten, että se on sinun reittisi? Tältä minusta tuntui, kun näin rekryilmoituksen työpaikasta, joka sytytti heti. Niinpä laitoin itseni likoon ja käytin kaikki voimieni rippeet, lähetin hakemuksen ja sain kutsun haastatteluun. Tein kaiken tämän, vaikka prosessissa onnistuminen tietäisi muuttoa ja kaiken aloittamista alusta. Tiesin kohtalon olevan pelissä siinä vaiheessa, kun haastattelupäivä osui ajalle, jolloin olisin samassa kaupungissa muutenkin lomareissulla. Ja niin siinä sitten kävi, että reilun kuukauden kuluttua joutuisin muuttamaan takaisin lapsuuteni kotikaupunkiin Imatralle, jossa aloitan viestintäsihteerin työt Kaakkois-Suomen rajavartiostossa.

Kahden viikon kesälomani on ollut todellakin aika erikoinen. Viikko kihelmöivän jännittävästä haastattelusta etsin jo asuntoa ihan tosissani. En todellakaan muista, koska olisin tuntenut oloni niin kertakaikkisen innostuneeksi ja onnistuneeksi kuin silloin, kun sain puhelun valinnasta ja säntäsin ulos mökin ovesta villakalsarit jalassa tepastelemaan riemusta hihkuen ympäri mökin pihapiiriä. Rakkaan länsirannikon jättäminen hirvittää yhtä paljon, kuin sinne lähteminen aikanaan hirvitti, mutta tällä kertaa minulla on tunne, että tästä tulee oikeasti elämäni seikkailu.

Junassa, jossain päin Etelä-Suomea 27.8.2021

Voi luoja, mitä minä olen mennyt tekemään. Olen laittanut uuden elämäni pantiksi tämänhetkisen vähäisen varallisuuteni, onnellisen parisuhteeni ja mielenterveyteni. Tulevaisuuteni. Pelkään ihan hirveästi välillä, että tämä on uusinta syksystä 2013, jolloin muutin nuorena ja hyvin kokemattomana opiskelemaan yliopistoon Imatralta Vaasaan. Ihan sama matka, mutta toiseen suuntaan. Pelkään kuollakseni ja olen huolissani, että tämä reissu muistuttaa liian paljon tuota kahdeksan vuoden takaista kokemusta, jonka jälkiä kannan yhä mukanani. Toisaalta ne asiat, joita sille polulle astuminen elämääni toi, osoittavat minulle, etten mitenkään voi katua tuota nuoruuden ja levottomuuden aikaista valintaani. Olen saavuttanut elämässäni sellaisia asioita, kokemuksia ja saanut lähelleni sellaisia ihmisiä, etten mitenkään voi olla niistä harmissani.

Nyt palaan kuitenkin samaa reittiä takaisin, ehkä hiukan pienemmällä muuttokuormalla, sillä minulla ei ole edes huonekaluja. Pelkään, että minä palaan takaisin ja lyön tyhjäksi kaiken, mitä minulla on, että joudun vielä katumaan valintaani. Ja kuitenkin minä tiedän olevani nyt vahvempi ja varmempi. Tarpeeksi vahva ja varma pitääkseni elämäni lankoja omissa käsissäni, tuntemaan milloin reitti on oikea ja tunnistamaan, milloin olen astunut harhaan ja joudun kääntymään takaisin. Minä luotan minuun, minä luotan sisäiseen ääneeni ja siihen, että kaikki järjestyy kyllä. Kliseistä ehkä, mutta minä todella uskon niin. Minä tiedän aivan varmasti, että selviän tästäkin.

Kun astuin tähän junaan, jossa nyt matkustan lomareissultani takaisin länsirannikolle, asetuin paikalleni ja laitoin kuulokkeet korviini eristääkseni itseni täydestä junavaunusta, tunsin oloni aika surkeaksi. Olin harmin, surun ja epätoivon partaalla, kunnes katsoin ikkunasta ulos Etelä-Karjalan vehreitä ja kumpuilevia maisemia ja kuulokkeistani selkäytimeen asti sykkivät Passengerin laulujen rytmit tavoittivat minut. Oloni tuntui tuossa hetkessä tunteikkaalta, mutta ei surullisella tavalla. En tohdi vielä ajatella, että olen kuukauden päästä vihdoin matkalla kotiin, minun seuduilleni, minun mailleni, minun Saimaalleni ja Vuokselleni ja metsiini, mutta olin onnellinen. Miten minä voin ikinä ajatella, että tämä olisi väärä valinta? Minä tunnen jokaisella solullani, että tämä on juuri oikea päätös ja juuri oikeaan aikaan. Minä tiedän tekeväni itseäni kohtaan oikein ja se on ainut asia, mitä olen itselleni vannonut – että pysyisin itsellesi uskollisena.

Ps. Seitsemän vuorokautta haastattelusta Immolan varuskunta-alueella minulla on uusi työpaikka, kaunis vuokra-asunto tiedossa ja lista huonekaluista ja muusta tarpeellisesta, joita tulen Imatralla asuvilta sukulaisilta saamaan ja minusta tuntuu, etten ole edes ehtinyt tehdä asioille itse yhtään mitään. Joko uskot kohtaloon?

Pps. Kävin äsken asioillani junan WC:ssä ja kysyin sen edessä päivystävältä vanhemmalta pariskunnalta, ovatko he jonossa. Eivät olleet, mutta kertoivat WC:n olevan vapaa ja höpöttivät varsin lupsakkaasti. Että minä rakastan eteläkarjalaisia – Vaasassa minulle olisi sanottu, että ”ei olla”.

Vaasa, Hietalahti 29.8.2021

Tänään olen allekirjoittanut vuokrasopimuksen, ja minua kauhistuttaa. Tuntuu hurjalta, kun kaikki on tapahtunut niin nopeasti, etenkin asunnon suhteen. Vielä maanantaina en tiennyt edes, kuinka työpaikan kanssa oikein käy ja nyt minulla on jo asunto hankittuna.

Olen kuluttanut aikaani kirjoittaen listoja siitä, mitä kaikkea minun täytyy tulevan kuukauden aikana tehdä, millaisia hankintoja joudun tekemään ja mistä saan mitäkin tarpeellista. Oloni on häkeltynyt ja onnekas, kun olen saanut niin paljon apua hankintojen kanssa, eikä minun sen takia tarvitse olla yhtään huolissani uuden elämäni alulle saamisesta. Minulle on tärkeää, että koti on viihtyisä ja rentouttava paikka ja ahdistuisin varmasti, jos joutuisin elämään ensimmäiset viikot ilman suurta osaa huonekaluista. Nyt minulla on tiedossa jo kaikki, mitä kotiini kaipaan ja loput pienet jutut minulla on varaa hankkia. Ja kuitenkin minusta tuntuu, etten ole koskaan tehnyt mitään näin vastuutonta ja villiä. Otin asunnon ilman paperille kirjoitettua varmuutta siitä, että syytä muuttoon edes on. Työpaikan aloitukseen liittyvät virallisuudet kun hoidetaan vasta vähän myöhemmin. En voi siis kuin luottaa vaistoihini ja siihen, että asiat menevät eteenpäin juuri siinä tahdissa kuin menevät.

On ollut ihanaa saada kertoa ystäville ja läheisille uutisia ja huomata, kuinka kaikki iloitsevat kanssani – ja ovat kanssani järkyttyneitä ja pöllämystyneitä siitä, millaisen muutoksen edessä seison. Olen ottamassa valtavan harppauksen kohti tuntematonta, mutta sellaisia hetkiä varten minä elän. Olen ottanut harppauksia viime vuosina liian vähän. Nyt elämäni alkaa taas maistua elämältä, seikkailulta. Olen innoissani, vaikka viime yö länsirannikon saaristomaisemissa telttaillen sai minut jo kaipaamaan meren tuoksua ja seudun omalaatuista tunnelmaa. Sitäkin vahvempana tunnen kuitenkin kaakon kutsun, joka on vuosien saatossa voimistunut aina vain.

Eilen 28.8. vietettiin Suomen luonnon päivää ja tunnen sen sanoman jollain hullulla tavalla koko kehossani. Olen iloinen, että olen oppinut paremmaksi luonnon ystäväksi ja voin paremmalla omallatunnolla nauttia luonnon läheisyydestä, kunnioittaen ja varjellen. Muutaman viime vuoden aikana olen saanut nauttia länsirannikon luonnosta ja ilmastosta, pian minua ympäröivät taas korkeat mäntymetsät ja kukkulat, Vuoksen virta ja Saimaan aallot. Meitä ympäröivä maailma on niin upea ja monipuolinen ja tiedän, että sydämeni onnistuu löytää ympäröivästä luonnosta koti minne ikinä menenkin.

Vaasa, Hietalahti, 2.9.2021

Olen ollut kotona kohta viikon. Olen aika varma, että tästä välistä puuttuu yksi kirjoitus, sillä miten olen muka voinut olla kirjoittamatta jo melkein viikon? Toisaalta ei minulla ole hajuakaan, mitä siinä kirjoituksessa olisi lukenut, sillä mitään kovin ihmeellistä ei ole tapahtunut eikä mielessäni ole liikkunut mitään, mistä olisin halunnut kirjoittaa.

Tänään halusin kuitenkin kirjoittaa siitä, kuinka toiveikkaalta ja rauhalliselta minusta tuntuu. Minua jännittää kyllä hiukan sellaiset tavanomaiset muutokseen liittyvät asiat, kuten kuinka saan kaiken mahtumaan muuttoautoon ja toivottavasti vuokranantajani ei ole huijari, mutta muutto ja uusi työpaikka itsessään eivät herätä minussa minkäänlaista tunnemyrskyä. Aloin jo miettiä, että onko se edes normaalia – olenko todellakin näin tyytyväinen tilanteeseen, vai olenko jotenkin tunneälyltäni vajaantunut, vai voisiko tämä tasaisuus johtua 30 milligrammasta mielialalääkettä, jota syön päivittäin PMS-oireisiini? Nimittäin tänäänkin keskustelin psykologisen sairaanhoitajan kanssa varatulla ajalla siitä, kuinka tasapaksuksi tunne-elämäni on tullut mielialalääkeannostuksen lisäämisen myötä. Jotenkin kuitenkin kuvittelisin, että tämänkaltainen muutos herättäisi luonnostaan niin suuria tunteita, että ne läpäisisivät lääkityksenkin luoman muurin. Enhän minä nyt sentään mikään zombikaan ole, vaan itken ja nauran. Joskus.

Tässä päivän aikana olenkin tullut siis siihen tulokseen, että tämä valtaisa muutos on juuri se askel, jota olen niin hartaasti odottanut ja toivonut tapahtuvaksi. En vain ole tiennyt, mihin suuntaan astua, niin hukassa olen itseni kanssa ollut. Kun sitten näin tienviitan rekryilmoituksen muodossa, tiesin heti, missä reittini tulee kulkemaan. Sitä en tiedä, kuinka monta kivikkoa tai juurakkoa polullani kohtaan, mutta juuri nyt tuo reitti tuntuu oikealta. En osaa edes sanoin kuvailla, kuinka rauhallinen olo minulla on. Olen maksanut uuden asuntoni takuuvuokran, tiedustellut kotivakuutusta ja aloittanut pakkaamisen. Olen järjestellyt kaappejani, jotta tavaroiden pakkaaminen olisi mahdollisimman sulavaa ja helppoa. Ja olen nauttinut siitä. Olen ryhtynyt toimeen käytännön asioiden kanssa kuin kone ja hoitanut tärkeitä asioita pois alta jo hyvissä ajoin. Muut sanovat, että hui, kuinka lyhyessä ajassa kaikki käy, mutta itsestäni tuntuu, että minulla on ruhtinaallisesti aikaa ja että olen henkisesti valmis muuttamaan parin viikon kuluttua. Kaikki asiat ovat tavalla tai toisella kunnossa. Tänään löydettiin sopivat patjatkin Imatran asunnon sänkyyn. Ja ostettiin untuvatyynyt.

Nyt on torstai. Minulla on töitä jäljellä Partioaitassa tämän viikon jälkeen kaksi viikkoa. Se tuntuu hurjalta. Sen jälkeen pidän viikon vapaata ennen kuin muuttohullunmylly käynnistyy toden teolla. Tai siis ennen kuin muuttoauto käynnistyy ja uuden kodin laittaminen ja puuttuvien tavaroiden metsästäminen ympäri Etelä-Karjalaa alkaa. Hullunmylly alkoi todellisuudessa sillä hetkellä, kun vastasin työtarjoukseen myöntävästi.

Istun kirjoittamassa sohvan nurkassa jalat sohvapöydän lasikannen päällä. Ulkona sataa, huoneessa on hämärää. Tässä kohtaa huomaan, että huomioni kiinnittyy edessäni huutavaan televisioon ja vatsani alkaa kurista, sillä söin nälkääni kaupungilla käymisen jälkeen vain pussillisen salmiakkia ja nachoja. Puolisoni valmistaa illallista keittiössä enkä malttaisi odottaa sen valmistumista, vaikka olenkin alkanut pidättäytyä lihansyönnistä. Tälläkin kertaa aion tehdä poikkeuksen. Nyt menen kylpyhuoneeseen ottamaan kuivat piilolinssini pois silmistä ja vaihdan tietokoneen merinovillaisen myssyn neulomiseen. Haluan saada sen valmiiksi syksyn retkiä varten. Minua ihan jännittää, missä olen ja mitä on tapahtunut, kun seuraavan kerran kirjoitan!

Edit: Kyllähän siitä välistä ihan oikeasti puuttui yksi teksti – se oli vain eksynyt niin kauas tekstitiedoston loppuun, etten meinannut sitä enää huomata. Nyt olet kuitenkin lukenut tuon puuttuvan tekstin, jonka kirjoitin 29.8.