Palkintona karkkia

Usein palkitsemme itsemme karkilla. Tai muilla herkuilla. Hyvästä työstä saa palkinnon. Näin tuntuu olevan usein myös liikunnan kanssa. Hyvä treeni tarkoittaa palkintona karkkia. Varsinkin pitkien juoksulenkkien jälkeen moni juoksija(nainen) palkitsee itsensä sillä, että illan saa mässätä. Kisasuorituksista puhumattakaan – niiden jälkeenhän monella on suoranainen karkkibuffa. Pitkän lenkin jaksaa juosta, kun ajattelee kotona olevaa karkkipalkintoa. Tämä tuntuu jollakin tavalla hassulta.

Eikö liikunnasta tulevan hyvän olon pitäisi riittää palkinnoksi?

Muutama vuosi sitten, kun aloitimme tavallista pidemmät pitkät juoksulenkit eli niin sanotut ultralenkit, oli itselläkin selvitymiskeinona viimeisinä tunteina ajatus kotona olevista herkuista. Herkkujen voimalla jaksoin painaa menemään. Ultralenkkien jatkuessa ja tullessa mukaan normaaliin treenirutiinin, on tämä herkuilla palkitseminen loppunut. Samalla on myös loppunut pelkällä karkilla itsensä maaliin tsemppaaminen. Tämä varmasti myös osaksi johtuu siitä, että olen oppinut lenkkien aikana syömään tasaisesti energiaa. Energia ei pääse tippumaan enää niin alas, että pystyy ajattelemaan enää vain ruokaa. Toki pitkillä lenkeillä tulee monesti ajateltua ruokaa ja porukkalenkeillä käykin kova keskustelu resepteistä ja mieliteoista.

All work, no play -blogin Kirsin kanssa kävin tästä aiheesta keskustelua Syy juosta x jokainen päivä -kirjoitukseni kommenteissa ja siellä tunnustin, että itse pitkillä lenkeillä monesti himoitsen persikkajugurttia. En todella tiedä miksi. Joku kerta lenkin jälkeen ostin pari tuntia jo persikkajugurttia himoinneena itselleni purnukan ja täytyy sanoa, että todellisuus ei vastannut mielikuvaa 😀

Pitäisikö liikunnasta kuitenkin palkita itsensä jollakin muulla kuin karkeilla? Jos vaikka keräisi ”palkintokaappiin” tarpeeksi suuren määrän treenejä ja sitten ostaisi itselleen palkinnoksi vaikka uudet juoksukengät tai takin.

Seuraa: Instagram, Facebook, Bloglovin