Mitä on onnellisuus ja kuinka helposti sen voi menettää?

Tänään kirjoitin runon nuorelle naiselle. Sain viestin hänen äidiltään.

Viesti alkoi sanoilla: ” En enää tiedä mitä sanoisin tai tekisin..”.

Tämä nuori nainen kenelle runoa pyydettiin oli vasta kahdeksantoista.

Sanotaan tätä juhlittavaa naista vaikka Minnaksi ( äiti ei halunnut oikeaa nimeä esille ).

Tammikuussa nainen oli ollut ulkona juhlimassa synttäreitään isolla porukalla.

Mökissä oli iloinen tunnelma ja vieraita oli tullut kaukaa juhlimaan tätä nuorta naista. Takassa paloi tuli ja pöydät notkuivat tarjottavista.

Naapurin parikymppinen mies oli tarjoutunut tekemään juhliin boolin ja boolikulho tyhjeni nopeaa vauhtia.

Minna sai lahjaksi lahjakortteja vaateliikkeisiin, rahaa, huonekasvin, hienon laukun ja kuohuviiniä.

Porukka innostui laulamaan Paula Koivuniemen hittiä Aikuinen nainen.

Juhlat oli juuri sellaiset kuin Minna oli aina mielessään kuvitellut.

Tässä välissä äiti kertoi minulle hieman lisää tyttärestään.

Minna oli perheen ainoa lapsi. Hänen isä oli kuollut Minnan ollessa viisi.

Äiti teki kahta työtä elättääkseen heidän. Minna oli lapsena iloinen, avoin ja menevä lapsi.

Jotkut voisivat kuvailla jopa liian vilkkaaksi ja uteliaaksi, äiti naurahti.

Koulussa Minna rakasti uuden oppimista ja hänellä oli paljon ystäviä.

Minna rakasti piirtämistä ja haaveili hakevansa opiskelemaan kuvataidetta korkeakouluun.

Ystävät olivat Minnalle jo lapsuudesta tuttuja, saman kylän likkoja.

Ei ollut asiaa, josta äiti ja tytär eivät olisi voineet keskustella.

Palataan takaisin juhlatunnelmaan.

Ilta alkoi pimetä mökillä ja osa vieraista lähti kotiin. Mökissä oli tilaa vain viidelle yöpyjälle,

ja Minnan parhaat ystävät olivat jo varanneet paikat itselleen jo ennen juhlia.

Joku kaivoi repustaan esiin viinapullon ja teki boolista hieman vahvempaa.

Siinä vaiheessa tämä sai aikaan suuret aplodit jäljellä olevissa juhlijoista.

Minna ei ollut tottunut ennen juomaan. Muutaman siiderin hän toki oli

juonut monissa juhlissa, mutta ei mitään väkevämpää. Ystävät olivat paljon kokeneempia.

Kello oli jo yli 2 yöllä, kun Minna päätti lähteä ulos tupakalle ystävien kanssa.

Bileissä ollut Matti ( nimi muutettu ) pyysi Minnaa mukaansa romanttiselle kuutamokävelylle.

Minnan ystävät sanoivat pitävänsä huolta mökistä, ja niin Minna lähti hymyillen pojan matkaan.

Jossain vaiheessa kuutamo katosi näkyvistä, kun he kävelivät metsätietä pitkin.

Matti puristi Minnaa kädestä ja jutteli kauniita asioita. Hän kertoi rakastavansa tätä,

kehui kauniita silmiä ja kauniita muotoja. Minna tunsi olonsa onnelliseksi, hyväksytyksi.

Vaikka Minnalla oli laaja ystäväpiiri ja hän oli suosittu, niin muut tytöt veivät usein poikien huomion.

Hetken käveltyään Minnalle tuli kuitenkin huono olo. Hän pyysi Mattia levähtämään hetkeksi viereensä.

Matti silitti Minnan poskea ja laittoi käden paidan alle. Minna nyökkäsi silmät melkein ummessa.

Seuraavana aamuna Minna heräsi mökistä kavereiden ympäröimänä.

Päässä jyskytti niin kovin, ettei Minna uskaltanut nousta ylös sängystä.

Paha olo oli järkyttävä. Kaverit kyselivät yöllisestä kävelystä ja Minna kertoi minkä muisti.

Siihen mihin Minnan muisti loppui, kertoivat kaverit Matin kantaneen Minnan takaisin mökkiin yöllä.

Minna kertoi hehkuen, miten ihastunut oli Mattiin.

Ystävykset siivosivat mökin yhteistuumin ja lähtivät kotimatkalle.

Kotona Minna viimeisteli yhtä maalaustaan. Kaunis kuva vastasyntyneestä vauvasta annettaisiin lahjaksi sukulaiselle.

Puhelin piippasi nurkassa ja Minna keskeytti hetkeksi maalaamisen. Ruudulla näkyi valokuva Minnasta.

Kauniit vaaleat hiukset reunustivat hieman pyöreitä kasvoja. Hopeinen luomiväri oli hieman levinnyt.

Huulipuna oli täyteläisen punainen, ihan kuin eilisen illan paitakin. Paitaa tässä kuvassa ei vain enää ollut.

Minna katsoi järkyttyneenä kuvaansa. Siinä näkyi nyt se osa tarinaa, mitä Minna ei muistanut eiliseltä.

Paita oli riisuttu kuvan ajaksi ja Minna hymyili kuvassa silmät kiinni.

Viesti oli tullut tuntemattomasta numerosta.

Siitä alkoi kuukausien kiusaaminen.

Tuntemattomista numeroista tuli viestejä: ” Huora, tyhmä, läski ”.

Aluksi Minna sulkeutui huoneeseen, ei puhunut mitään äidilleen.

Lopulta muiden vanhempien kautta Minnan äiti sai kuulla tapahtumista.

Rikosilmoituksen jälkeen sekä äiti ja tytär viettivät monta unetonta yötä.

Sinä ohimenevänä hetkenä tyttäreltä oltiin viety usko hyvyyteen.

Ei ollut enää jäljellä tulevaisuuden haaveita tai suuria unelmia.

Ei ollut enää jäljellä ylpeyttä, onnellisuutta tai itsetuntoa.

Oli vain tyhjä ulkokuori. Kaikki tunsivat hänet tyttönä ilman paitaa.

Kun äiti laittoi minulle viestiä, hän toivoi minun löytävän oikeat sanat Minnalle.

Sanoin hänelle, ettei aina tarvita sanoja. Joskus tärkeintä on se, että joku vain kuuntelee,

tai vain istuu vierellä jakamassa sen pitkän hiljaisuuden.

Minä kirjoitin kuitenkin tekstin <3

Äiti kuunteli ja oli läsnä jokainen hetki <3

Minna luki tekstin ja itki.

Tyhjä katse oli muuttunut kyyneleiksi.

Toivon että nämä kyyneleet olisivat uuden elämän alku.

Tämä teksti on tarina runon taustalla.

Tämä on myös kirjoitus siitä, miten julma maailma on.

Tämä teksti on herätys kaikille, miten kiusaaminen rikkoo ihmisen.

Muista siis ettet kiusaa <3

Otsikon mukainen kysymys on ollut ehkä yleisin minulta kysytty kysymys ja miksi ei?

Usein ihmisiä kiinnostaa henkilö tekstien taustalla, jopa enemmän kuin itse tekstit. Tottahan se on että tekstit saavat erilailla syvyyttä, kun tietää jotain niiden kirjoittajasta. Samaa voisi sanoa laulajista. Monet koskettavat lyriikat toimivat paremmin, jos tiedät laulajan laulavan omasta elämästään. Mistä siis kertoisin? Lapsuudesta, nuoruudesta vai tästä hetkestä? Jos aloitan kertomalla miten päädyin kirjoittamaan ensimmäisiä tekstejäni! 🙂

Kun olin vielä alle kouluikäinen rakastin tarinoiden kertomista.Neuvolantätien muistiinpanoissa taitaa lukea kohdallani jokaisella sivulla: ” hyvä mielikuvitus ”. Vanhassa maalaistalossa kasvaneena monet tarinat saivat alkunsa luonnosta ja tutusta ympäristöstä. Koulussa kirjoitin tarinoita metsässä asuvista keijuista, maahisista ja eläimistä. Kirjoitin myrskyisistä öistä, ukkosesta ja noidista. Tarinoissani vilisi satumaailman hahmoja omassa tutussa lapsuuden maisemissa. Opettajat kehuivat tarinoitani ja arvostivat mielikuvitustani. Sain itseluottamusta että tässä minä olen hyvä! Sitten oli aika siirtyä yläasteelle, eikä keijuista kirjoittaminen ollut varsinaisesti muotia. Kirjoitin teinitytön hurjista seikkailuista, ensirakkaudesta ja siitä tunteesta, kun juotiin salaa siideriä koulun diskossa. Uusi opettajani ei kuitenkaan arvostanut realistista kuvaustani nuoren elämästä, ja tyytyi arvostelemaan tekstini ala-arvoiseksi. Täytyy myöntää, että pilkut ja isot alkukirjaimet unohtuivat usein kun uppouduin tarinan pyörteisiin. Itsetuntoni koki kuitenkin kolahduksen, kun ymmärsin että sisällön lisäksi pitäisi osata sellainenkin asia kuin kielioppi.

Äitini kannusti minua kirjoittamaan tarinoita ja runoja kotona. Isäni kuunteli tarinoitani välillä nauraen ja välillä päätään epäuskoisena pudistellen, ja minä kirjoitin lisää. Kirjoitin huonoja tarinoita ja hyviä tarinoita. Opettelin omaa juttuani. Äitini on ammatiltaan kuvataiteilija ja kiersi jo lapsuudessani erilaisissa myyjäisissä ja näyttelyissä. Kerran hän ehdotti että ottaisi myyntiin minun tekemiä runokortteja. Illan myöhäisillä tunneilla liimasimme vanhalla tulostimella tulostettuja suttuisia maisemakuvia pahville. Kuvan yhteyteen äiti kirjoitti minun keksimiä runoja. Muistan vieläkin sen tunteen, kun ensimmäinen asiakas osti kolme korttiani ja kehui kuinka kauniita tekstejä kirjoitan. Tämä oli yksi käännekohta elämässäni. Ymmärsin että äidin ja isän lisäksi muutkin pitivät teksteistäni.

Lähdin opiskelemaan matkailualaa peruskoulun jälkeen, koska halusin mahdollisimman kauas pois kotoa uusiin maisemiin. Olinhan valmis itsenäistymään jo kuusitoistavuotiaana. Huomasin hyvin nopeasti, ettei itsenäistyminen ollut ollenkaan niin helppoa ja mukavaa kuin olin kuvitellut. Vuoden päästä olin kuluttanut rahojani valmisruokaan ja halpaan viiniin. Palasin nöyränä takaisin kotikonnuille. Jatkoin opintoni loppuun hieman lähempänä kotoa. Onneksi niin, sillä muuten en olisi tavannut nykyistä aviomiestäni ja lasteni isää.

Opiskeluiden jälkeen päätin kirjoittaa enemmän sellaisia runoja, joita ihmiset tahtoivat ostaa. Kirjoitin paljon rakkaudesta, vaikka en siitä vielä juuri mitään tiennyt. Kirjoitin avioeroista, ruuhkavuosista ja eläköitymisen riemusta. Moni ihmettelikin, miten ikäiseni voi kirjoittaa sellaista asioista niin uskottavasti. Teetin kortteja Ifolorilla ja kiersin myyjäisissä myymässä omia runotuotteitani. Seuraavaksi päätin opiskella itseni lähihoitajaksi, sillä tahdoit työskentelemään päiväkotiin. Opiskelujen aikana tapasin paljon erilaisia ihmisiä. Vanhainkodissa opin sellaista viisautta ja nöyryyttä, mitä en olisi mistään muualta oppinut. Lapset opettivat minulle avoimuutta, hetkessä elämistä ja aitoutta. Näillä eväillä minun oli helppo kirjoittaa jälleen erilaisia runoja.

Vuodet kuluivat nopeasti. Menin naimisiin ja sain ihanan tyttären. Elämä oli näyttänyt minulle uusia asioita, erilaisen tavan rakastaa.

Sitten koitti päivä, kun puhelin soi. Sain kuulla isäni sairastuneen syöpään. Kirjoitin paljon tekstejä surusta ja luin niitä isälleni sairauden aikana. Hän rakasti kuunnella runojani. Nyt en kirjoittanut kaupallisia runoja. Kirjoitin suoraan sydämestäni. Perustin Facebookkiin Suruhetki nimisen yhteisön, jossa julkaisin runojani. Huomasin pian sivuston suosion nousevan. Alussa sain muutamia tykkäyksiä runoihin ja joku kommentoi ”kaunis runo”. Ennen joulua isäni kuoli. Kirjoitin päiväkirjaa ajatuksistani sairauden aikana ja sen jälkeen. Päiväkirjasta muodostui kirja. Esikoisteokseni. Osa minua, pala taivasta. Huomasin että perustamalleni Suruhetki sivustolle oli kertynyt useita satoja lukijoita. Kaikki jakoivat saman menetyksen tunteen, etsivät lohdutusta sanoistani. Sain pyyntöjä ihmisiltä, voisinko kirjoittaa heille runon tai heidän elämästään kauniin tekstin. Minä kirjoitin ja opin hurjasti lisää elämästä.

Suru alkoi kuitenkin tuntua välillä liian raskaalta. Teksteissä toistuvat hautajaiset, urut ja jäähyväiset tuntuivat liian surullisilta. Perustin silloin oman kirjailijasivuni ” Kirjailija Maria Vakkuri ”. Sivustolle kirjoitin kaikista tunteista. Oli ihana vapauttavaa kirjoittaa myös muusta kuin surusta. Kirjoitin sivustolle lapsuusmuistoista omenapuiden varjossa. Kirjoitin nuoruuden pitkistä öistä ja ystävyydestä. Kirjoitin rakkaudesta, sen erilaisista merkityksistä. Sain aina vain enemmän tilauksia runoista. Minä kirjoitin ja rakastin jokaisen rivin kirjoittamista. Rakastin sitä että sain kirjoittaa muiden ajatuksia paperille. Kävin ensimmäisillä kirjailijavierailuilla ja luin tekstejäni ääneen.

Elämä kuljetti minua jälleen eteenpäin. Tapasin uusia ystäviä ja annoin itselleni luvan nauttia elämästä kaiken surun jälkeen. Vanhojen ystävien kanssa löysimme toisemme uudelleen vuosien jälkeen. Ostimme mieheni kanssa ensimmäisen oman kodin. Isäni kuoleman jälkeen sain miehen isästä kuin toisen isän minulle. Mieheni äidin kanssa oli helppo puhua kaikesta ja välillä unohtui, että hän on mieheni äiti, eikä vain joku oma ystäväni. Huomasin että elämässäni oli paljon tärkeitä ihmisiä. Oma äitini kuunteli huoliani ja tsemppani totetuttamaan omia unelmiani. Siskojen kanssa puhuttiin kaikesta maan ja taivaan välillä. Saimme mieheni kanssa toisen lapsen, täydellisen pienen pojan.  Lopetin päivätyöt ja keskityin siihen mitä oikeasti rakastin. Kirjoittamista. Tuntui että vihdoinkin kaikki oli elämässä oikealla paikallaan.

Tässä nyt ollaan. Joku voisi sanoa, että olen hölmö kun lopetin päivätyöt. Joku voisi sanoa, että olen hölmö kun sain lapsen niin nuorena. Joku voisi sanoa, että oli hölmöä saada toinen lapsi. Joku voisi sanoa, että minun olisi pitänyt mennä lukioon kuten siskoni. Joku voisi sanoa, että olisi viisasta elämää elämäänsä toisella tavalla. Mutta ensimmäistä kertaa elämässäni uskon vain itseäni.

Elämä tuo eteeni varmasti vielä paljon erilaisia ihmisiä ja tapahtumia, uusia näkökulmia runoille.

Elämä tuo eteeni arjen uuvuttavia päiviä, pieniä ilonhetkiä ja opettavaisia asioita.

Minä otan vastaan sen kaiken ja olen ONNELLINEN.