Helmi Kekkonen: Vieraat (Siltala, 2016)

Tässä on Helmi Kekkosen Vieraat, kannessa kuumailmapallot, keltainen ja punainen, vaalea tausta/taivas, ja hyvin pieni ja eleetön, metallinhohtoinen kirjan + kirjailijan nimi. Mun iltahämärissä räpsäisemäni huono kuva ei tee yhtään oikeutta sille, miten hieno tää kansi oikeasti on. (Takakansi tietää kertoa, että ulkoasusta vastaa Elina Warsta.) Takana on lisää kuumailmapalloja, mutta nämä etukannen kaksi palloa mainitaan myös tekstissä.

(Hassu yhteensattuma, olen nyt sitten oikeastaan lukenut peräkkäin kaksi kirjaa, joissa on kuumailmapalloja. Tässä ne esiintyvät vähän ohimennen ja Verrosen Kirkkaan selkeässä niillä lennettiinkin – ja hei, myös sen kannessa oli kuumailmapallo.)

Vieraiden alkuasetelmana on illalliskutsut, joille saapuu vieraita, joilla on salaisuuksia, ja illallisten jälkeen kaikki on toisin – tai niin ainakin takakansi lupaa. Alku on lupaava ja kutittaa uteliaaksi. On kutsut, tulee vieraita. Saapumishetkiä seurataan usean henkilön näkökulmasta, odottajan ja tulijoiden. Kutsuja emännöivän (ja yhdeksi keskeisistä henkilöistä nousevan) Senjan mies on poissa – ostamassa kukkia – vaikka hänen pitäisi olla vastaanottamassa vieraita yhdessä Senjan kanssa. Kukaan vieraista ei tunnu oikein toivotulta ja tervetulleelta. Kaikilla on jokin salaisuus, jotain josta muut eivät tiedä (ei myöskään lukija), jotain joka juuri nyt vaivaa heitä. Mitä salaisuuksia? Mikä heitä vaivaa? Missä on Senjan puoliso, miksei hän jo palaa? Vieraiden saavuttua puhelin soi ja tulee tieto jostakin, mistä, mitä on tapahtunut? Millä tavalla tästä lähtee rakentumaan jotain sellaista, joka muuttaa kaiken?

Valvoin neljään yöllä saadakseni tietää.

(Tosin ei ole ihan hirveän harvinaista, että luen vahingossa aamuyöhön asti, mutta ei sitä nyt ihan joka kirjan kanssa tapahdu, ei edes hyvän kirjan.)

(Irrallinen huomio: Kuvittelin jostain syystä alussa Senjan paljon vanhemmaksi, kenties seitsemän- tai kahdeksankymppiseksi. Siihen asti, kunnes pienet yksityiskohdat kertoivat muuta. Hassua – en tiedä, mistä tämä oletus tuli.)

Tähän väliin kerron vielä, että mua ilahdutti Helmi Kekkosen edellisissäkin kirjoissa niiden ainutlaatuinen kieli. Mutta Vieraiden kieli ilahdutti vielä enemmän kuin nuo edelliset. Tässä on sellaista yksinkertaisempaa ja vähemmän utuista selvärajaista kauneutta, josta mä lukijana pidän vielä enemmän – makuasia toki. Niin että oikeastaan on melkein sama, mitä sanotaan, kun se sanotaan niin kuin Vieraissa sanotaan.

Tarinaa kerrotaan useamman illalliskutsujen osallistujan tai heidän läheisensä näkökulmasta. Vähitellen kaikista paljastuu yhtä sun toista sekä lähimenneisyydestä että lapsuudesta asti, ja selviää, miksi kaikki ovat kutsuille saapuessaan sellaisia kuin ovat.

Pidin siitä, miten kuumailmapallot yhdistivät ajanhetkiä eri henkilöiden tarinoissa (pieni yksityiskohta, mutta painui mieleen).

Mutta lopulta olin ehkä hieman pettynyt siihen, mitä kerrottiin vaikka olinkin aika ihastunut siihen, miten kerrottiin. Henkilöhahmot tuntuivat kokevan ja tuntevan melko lailla ennakoitavalla tavalla, sillä tavalla kuin juuri sellaista kokevan ihmisen norminmukaisesti kuuluu tuntea ja kokea, ja jäi semmonen olo, ettei tässä olisi sanottu mitään kovinkaan uudenlaista.

Ehkä tämä ei liity niinkään Vieraisiin itsessään kuin siihen, että mulla on ehkä juuri nyt lukijanelämässäni sellainen vaihe, että kaipaisin jotain muuta kuin vaikeita ihmissuhteita, riipaisevia tunteita ja nykyihmisen elämän kipu- ja kriisipisteitä ja risteyskohtia.

Kirjan loppupuolella on suora viittaus Virginia Woolfin Mrs. Dallowayhin, ja epäsuorempia yhtymäkohtia varmasti muuallakin.

Loppuratkaisu yksityiskohtineen oli jotenkin hämmentävä ja mulle jäi tunne, että siinä oli jotenkin jo… liikaa.

Huolimatta kaikesta mitä juuri äsken sanoin, jos lukisin vuodessa vain viisi kirjaa, suosittelisin itselleni tätä yhdeksi niistä.

Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)

Kirkkaan selkeää on jonnekin (lähi?)tulevaisuuteen sijoittuva dystopiaromaani. Sen päähenkilö Tiksu P. on syntynyt kohtuullisen hyvään asemaan ja ehtinyt elää jonkin aikaa kohtuullisen hyvää elämää, mutta joutuu sitten vailla omaa syytään velkakierteeseen. Siitä selviytyäkseen Tiksu suostuu muodonmuutokseen (jossa tehdään muutakin kuin värjätään tukkaa ja valitaan kivat vaatteet) muiden viihteeksi ja sen jälkeen ajautuu kuumailmapallolentäjäksi ja vaeltamaan halki Euroopan erilaisissa porukoissa ja tehtävissä. 

Vaikka Tiksu P. on selvästi päähenkilö, tarinan minäkertoja ja henkilö, jonka näkökulmasta tarinaa kerrotaan, Kirkkaan selkeää ei kuitenkaan oikeastaan kerro Tiksusta eikä lukijan liene tarkoituskaan päästä kovin syvälle Tiksun nahkoihin tuntemaan sympatiaa ja lämpimiä fiiliksiä päähenkilöään kohtaan. Tiksu jää vähän etäiseksi. Ja musta tuntuu, että se on tarkoituskin. Kirkkaan selkeää ei ole Tiksun tarina eikä Tiksu käy siinä läpi kummoistakaan kehityskaarta. Tiksu on henkilö, jonka silmin me lukijat pääsemme näkemään, millainen maailma on ja mitä siellä tapahtuu, mitä Tiksu näkee työskennellessään säätutkijoiden kuumailmapallolentäjänä tai siruttomien jäljittäjänä. Useiden Maarit Verrosen päähenkilöiden tapaan Tiksu on ulkopuolinen tarkkailija ja raportoija – ulkopuolinen yhteiskunnassa, niissä yhteisöissä joissa hän toimii ja työskentelee, ja vähän ulkopuolinen kaikissa ihmissuhteissaankin. Olennaisinta ei edes ole, mistä Tiksu tulee ja minne hän lopulta menee. Tämä on raportti siitä, mitä Tiksu matkoillaan näkee.

Tiksun kuvaamassa maailmassa on paljon tunnistettavaa mutta paljon erilaista. Se johtaa väistämättä siihen, että kirjassa selitetään ja kuvaillaan aika paljon. Joskus siitä jää vähän selittämisen maku, mutta ilman sitä ei yhtään ymmärtäisi, missä mennään.

Olen ennenkin kiinnittänyt Maarit Verrosen kirjoissa huomiota siihen, että Verronen ei kauheasti nimeä asioita. Joissakin scifi-romaaneissa (ja tosielämässä) menee ihan ähkyyn siitä, kun jokaisella laitteella, tavaralla, organisaatiolla ja ilmiöllä on jokin konstikas nimi. No, tässä ei ole. Jos seinällä on kuvaruutu, sitä sanotaan seinäkuvaruuduksi. Nimien vähäisyys pitää kyllä lukijaa vähäsen etäällä kirjan maailmasta – mehän olemme tottuneet siihen, kaikella on jokin näpsäkkä, trendikäs ja myyvä nimi – mutta musta tuntuu, ettei se ole kirjoittajan laiskuutta keksiä asioille nimityksiä, vaan ihan tarkoituksellinen valinta.

Mulle jäi luettuani sellainen vähän levoton olo. Tuntui että olisi kaivannut vastauksia kysymyksiin ja ratkaisuja epäkohtiin. Mutta tämä ei ole sellainen kirja, jossa saa huoahtaa lopussa, kun paha saa palkkansa. Ei ole hyvää eikä pahaa, eikä se johdu siitä, että harmaassa on sävyjä, vaan siitä, että ketään ei kiinnosta. On ihmisten välinpitämättömyys, päämäärättömyys. Kaikki ajelehtivat toistensa ohi.

Aika mieleenpainuva kirja.