Sara Kokkonen: Kapina ja kaipuu. Kultaiset tyttökirjaklassikot (Avain, 2015)

Kapina ja kaipuu on hurjan mielenkiintoinen kirja tyttökirjoista ja niiden kirjoittajista. Sara Kokkonen on kirjoittanut myös kirjan Rasavillejä ja romantikkoja, joka käsittelee suomalaisia tyttökirjoja.

Kapina ja kaipuu -kirjassa kerrotaan ensin kunkin kirjailijan minielämäkerta ja sen perään on koottu lukijoiden kirjamuistoja. Oli kiinnostavaa lukea, minkälaisista taustoista kirjat ovat syntyneet. Kapina ja kaipuu käsittelee kunkin kirjailijan sen verran tiiviisti, että kirjan jaksaa lukea kannesta kanteen, vaikka ei olisikaan jokaisen kirjailijan suuri fani ja superinnostunut tyttökirjaharrastaja. Mukana ovat 

• Louisa May Alcott
• Susan Coolidge
• Frances Hodgson Burnett
• Jean Webster
• Lucy Maud Montgomery
• Laura Ingalls Wilder
• Helen Dore Boylston
• Carolyn Keene
• Martha Sandwall-Bergström
• Ester Rongér-Lundgren eli Merri Vik

Tällaisen kirjan lukemisen jälkeen on tietysti ihan pakko päästä ruotimaan omia tyttökirjakokemuksiaan. En ole koskaan ollut erityisesti tyttökirjafani, olen lukenut niitä siinä missä muutakin, olen pitänyt joistakin ja kokonaan unohtanut toiset. Pikku naisista en muista mitään paitsi että ilmeisesti en ollut kauhean vaikuttunut, eivätkä Lotta-kirjatkaan ole erityisemmin painuneet mieleen, vaikka niitä luin. Helena-sarjasta pidin. Mutta mun mieleenpainuvin tyttökirjakokemus ovat varmaankin olleet juuri ne L. M. Montgomeryn Annat ja Emiliat, jotka mulle tulevat ensimmäisenä mieleen, kun joku sanoo ”tyttökirja”.

Eräänä kesänä (en yhtään muista, minkä ikäinen mahdoin olla) löysin mummolan vintistä kaksi kirjaa, Anna ystävämme ja Annan unelmavuodet. Niissä oli kuluneet karheat kannet ja niiden sivut olivat hieman kellastuneet ja tuoksuivat vanhalta kirjalta. Mun äitini muisti, että oli niitä joskus lukenut ja suositteli lukemaan ja minähän luin. Ihastuin ihan hirveästi kirjojen tunnelmaan ja punatukkaiseen, toimeliaaseen ja omapäiseenkin Anna-hahmoon. Luin myös jatko-osat, jotka löytyivät kirjastosta, mutta mikään ei kyllä päihittänyt näitä kahta ensimmäisenä lukemaani. Luin myös Uuden Kuun Emiliasta kertovat Runotyttö-kirjat, joista niistäkin periaatteessa pidin, mutta ne eivät ehkä hieman tummasävyisempinä silloin tehneet lainkaan yhtä suurta vaikutusta kuin Anna-sarja.

Jännää on se, että kun aikuisena luin Annat ja Emiliat uudestaan, lähes kaikki lumous oli haihtunut Annasta ja ihmettelin, mikä muhun oli aikoinaan Anna-kirjoissa niin kovasti vedonnut. Sen sijaan ihastuin ihan täysin Runotyttö-kirjoihin…

Virpi Hämeen-Anttila: Kuka kuolleista palaa (Otava, 2016)

Kuka kuolleista palaa on Karl-Axel Björkistä kertovan dekkarisarjan kolmas osa. (Taas kerran hyppäsin sarjaan keskeltä mukaan, koska löysin uusimman osan pikalainahyllystä käväistessäni nopeasti kirjastossa – samalla tavalla kävi äskettäin myös Vera Valan Milanon nukkemestarin kanssa. Tietämättömyys henkilöiden aiemmista vaiheista ja ajoittainen epäselvyys päähenkilön suhteesta joihinkin sivuhenkilöihin ei haitannut lukunautintoa tai juonen seuraamista, mutta silti varmaankin olisi suositeltavaa aloittaa sarjan lukeminen alusta.)

Tämä Hämeen-Anttilan dekkarisarja sijoittuu 20-luvun Helsinkiin, ja Kuka kuolleista palaa -kirjassa onkin kiehtovan tarkkaa, yksityiskohtaista kuvausta sen ajan kaupungista ja sen elämästä ja erilaisista ihmisistä. Sisäkansissa on sitä paitsi hienot kartat, joista voi katsoa, missäpäin milloinkin sattuu ja tapahtuu ja missä kukakin asuu. Kirja on muutenkin ulkoisesti kivannäköinen, -muotoinen ja -tuntuinen – ja sehän muuten on ennestään tuntemattoman kirjan osto- tai lainauspäätöksessä tärkeämpää kuin toisinaan haluaisi tunnustaakaan (Hämeen-Anttila kirjailijana oli kyllä ennestään tuttu, mutta sitä en tiennyt, että hän oli alkanut kirjoittaa historiallista dekkarisarjaa). 

Dekkarijuoni tulee historiallisen hienouden ja karttojen tutkiskelun lisäksi melkeinpä bonuksena päälle. Tässä kirjassa selviteltävä rikos on tuhopolttojen sarja sekä erääseen niistä liittyvä murha. Tykkäsin myös siitä, että tässä oli pohtimista, selvittelyä, ongelmanratkaisua ja ihmissuhteita enemmän kuin hurjaa menoa, takaa-ajoa ja raakoja murhia. Ei ehkä ykkösvalinta sellaiselle, joka haluaa hyytävää jännitystä ja toimintaa, mutta sopii erinomaisesti meille, jotka olemme viime vuosina (vuosikymmeninä? 😀 ) vähän väsähtäneet dekkarigenreen ja vauhtiin ja väkivaltaan ja realismiin ja raakoihin yksityiskohtiin, mutta muistamme kyllä aikoinaan innoissamme ahmineemme Agatha Christietä ja muita whodunnit-henkisiä hidastempoisempia dekkareita. Tykkäsin tarpeeksi, aion lukea myös sarjan muut osat, kunhan ne jossain osuvat käsiin.