Merja Jalon Nea-sarjaa:

• Ponitytön onnenpäivät (Otava, 1997)
• Nea ja tulinen tamma (Otava, 1997)
• Ponityttö onnistuu (Otava, 1998)
• Ponitytön painajainen (Otava, 1998)
• Ponityttö ja onnettomuus (Otava, 1999)
• Ponityttö ja kommellusten kurssi (Otava, 2000)

Hevoskirjakesä jatkuu, luin Merja Jalon Nea-sarjaa eteenpäin siitä, mihin viimeksi jäin. Välistä puuttuu yksi osa, jota ei sattunut tällä kertaa olemaan kirjastossa, sekä sarjan lopusta vielä muutama.

Tässä kohtaa sarjaa Nealla on oma hevonen ja hänestä on tulossa kilparatsastaja ja muutenkin hänelle annetaan tallilla paljon vastuuta ja tehtäviä, joskin tietysti kapuloita rattaisiin panevat ilkeät ja kateelliset tallitytöt ja -pojat, huono tuuri ja toisinaan Nean oma jääräpäisyys ja väärät valinnat. Joka kirjassa Nea oppii jotain, mutta toisinaan tuntuu, että jo seuraavassa kirjassa hän on unohtanut oppimansa.

Vuoden 1997 kohdalla ollaan tultu myös siihen vaiheeseen, etten enää juurikaan lukenut hevoskirjoja, joten luin nämä nyt ensimmäistä kertaa ikinä. Aluksi oli aika jännää päästä tutkimaan, miten Nean fiktiivinen elämä oli jatkunut siinä kohtaa, kun oma ponityttöys jäi, mutta lapsuudesta tutun sarjan heppakirjanostalgia alkoi muutaman kirjan jälkeen vähäsen karista ja huomio kiinnittyä asioihin, jotka ärsyttävät. Nea ihastuu jokaiseen kirjasarjassa esiintyvään poikahahmoon. Neaan luotetaan ja häntä pidetään vastuullisena, mutta hän tuntuu toistavan kerta toisensa jälkeen samoja virheitä. Joku aloitteleva ratsastaja, lapsi vielä, saa pysyvän porttikiellon tallille näpistelystä, ja häntä muutenkin demonisoidaan monen kirjan ajan (vain Nean äiti jossain kohtaa miettii, että kyseessähän on vain lapsi), mutta jopa hengenvaarallisia tilanteita esimerkiksi satuloita sabotoimalla tahallaan aiheuttavat tallilaiset saavat vain kiukkuisen saarnan ja sen jälkeen kaikki on melkein kuin ennenkin. Pitkään kestänyt vihanpito voi viidessä minuutissa kääntyä lämpimäksi ystävyydeksi. Kirjojen nimissä on ponityttö, vaikka Nealla tuntuu olevan enemmän ratsastettavanaan hevosia kuin poneja. Ulkoasun uudistus osasta 13 alkaen ei vaikuta hirveän onnistuneelta, mutta ehkäpä se on ollut sitä 90-luvulla. Virheet henkilöiden nimissä häiritsevät, välillä on Aromaa ja välillä Ahomaa ja niin edelleen. Sanojen ja sanontojen valinnat eivät aina tunnu olevan ihan kohdallaan.

Ehkäpä tässä kohtaa on aika jättää Nea-sarja, ainakin vähäksi aikaa. Ihan mielelläni vilkaisisin vielä jossain vaiheessa niitä uusimpia, tällä vuosikymmenellä ilmestyneitä kirjoja, ihan vertailun vuoksi.