Hevoskirjakesä, osa II

nea-sarja_2.jpg

Merja Jalon Nea-sarjaa:

  • Ponitytön onnenpäivät (Otava, 1997)
  • Nea ja tulinen tamma (Otava, 1997)
  • Ponityttö onnistuu (Otava, 1998)
  • Ponitytön painajainen (Otava, 1998)
  • Ponityttö ja onnettomuus (Otava, 1999)
  • Ponityttö ja kommellusten kurssi (Otava, 2000)

Hevoskirjakesä jatkuu, luin Merja Jalon Nea-sarjaa eteenpäin siitä, mihin viimeksi jäin. Välistä puuttuu yksi osa, jota ei sattunut tällä kertaa olemaan kirjastossa, sekä sarjan lopusta vielä muutama.

Tässä kohtaa sarjaa Nealla on oma hevonen ja hänestä on tulossa kilparatsastaja ja muutenkin hänelle annetaan tallilla paljon vastuuta ja tehtäviä, joskin tietysti kapuloita rattaisiin panevat ilkeät ja kateelliset tallitytöt ja -pojat, huono tuuri ja toisinaan Nean oma jääräpäisyys ja väärät valinnat. Joka kirjassa Nea oppii jotain, mutta toisinaan tuntuu, että jo seuraavassa kirjassa hän on unohtanut oppimansa.

Vuoden 1997 kohdalla ollaan tultu myös siihen vaiheeseen, etten enää juurikaan lukenut hevoskirjoja, joten luin nämä nyt ensimmäistä kertaa ikinä. Aluksi oli aika jännää päästä tutkimaan, miten Nean fiktiivinen elämä oli jatkunut siinä kohtaa, kun oma ponityttöys jäi, mutta lapsuudesta tutun sarjan heppakirjanostalgia alkoi muutaman kirjan jälkeen vähäsen karista ja huomio kiinnittyä asioihin, jotka ärsyttävät. Nea ihastuu jokaiseen kirjasarjassa esiintyvään poikahahmoon. Neaan luotetaan ja häntä pidetään vastuullisena, mutta hän tuntuu toistavan kerta toisensa jälkeen samoja virheitä. Joku aloitteleva ratsastaja, lapsi vielä, saa pysyvän porttikiellon tallille näpistelystä, ja häntä muutenkin demonisoidaan monen kirjan ajan (vain Nean äiti jossain kohtaa miettii, että kyseessähän on vain lapsi), mutta jopa hengenvaarallisia tilanteita esimerkiksi satuloita sabotoimalla tahallaan aiheuttavat tallilaiset saavat vain kiukkuisen saarnan ja sen jälkeen kaikki on melkein kuin ennenkin. Pitkään kestänyt vihanpito voi viidessä minuutissa kääntyä lämpimäksi ystävyydeksi. Kirjojen nimissä on ponityttö, vaikka Nealla tuntuu olevan enemmän ratsastettavanaan hevosia kuin poneja. Ulkoasun uudistus osasta 13 alkaen ei vaikuta hirveän onnistuneelta, mutta ehkäpä se on ollut sitä 90-luvulla. Virheet henkilöiden nimissä häiritsevät, välillä on Aromaa ja välillä Ahomaa ja niin edelleen. Sanojen ja sanontojen valinnat eivät aina tunnu olevan ihan kohdallaan.

Ehkäpä tässä kohtaa on aika jättää Nea-sarja, ainakin vähäksi aikaa. Ihan mielelläni vilkaisisin vielä jossain vaiheessa niitä uusimpia, tällä vuosikymmenellä ilmestyneitä kirjoja, ihan vertailun vuoksi.

 

Kulttuuri Kirjat

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

enkelten_verta.jpg

Johanna Sinisalo: Enkelten verta (Teos, 2011)

Enkelten verta on dystopia, joka käsittelee ihmisen ja luonnon suhdetta. Pääosassa on mehiläishoitaja Orvo, Orvolla on aikuinen eläinaktivistipoika Eero ja isä Ari, joka on lihabisneksessä ja pyörittää Toivonojan karjatilaa. Kirjassa vaihtelevat Orvon kertojanääni ja Eeron ihmisen ja luonnon suhdetta ja eläinten oikeuksia käsittelevät blogitekstit. Maailmassa ruokapula pahenee, kun Yhdysvalloissa CCD, mehiläiskato, selittämätön ilmiö, jossa mehiläiset katoavat jälkiä jättämättä, on lähtenyt käsistä, ja sitten Orvo huomaa sen omissa pesissään, samaan aikaan kun hän joutuu kohtaamaan muita tragedioita elämässään. Orvon elämän keskipisteessä ovat olleet Eero-poika, jota hän ei kuitenkaan ole tuntenut niin hyvin kuin on kuvitellut, ja mehiläiset – nyt yhtäkkiä kaikki elämän perusteet murentuvat. Mitä Eero on tehnyt ja mitä hänelle tapahtui, minne mehiläiset katoavat ja miksi? Siinä sivussa myös koko maailma tuntuu olevan tuhon tiellä…

Ihmisen ja muiden eläinten suhdetta ja eläinaktivismia on viime aikoina pohdiskeltu, joskin aivan erilaisesta näkökulmasta, myös vuoden 2014 Finlandia-voittajassa, Jussi Valtosen kirjassa He eivät tiedä mitä tekevät. Aina ajankohtainen, kiinnostava, elintärkeä aihe. Tässä Sinisalon kirjassa kerrotaan aihepiirin ympäriltä paljon faktaa, mutta mukana on tietysti myös hyvä annos kummaa.

Sinisalo tuntuu aina osuvan maaliin. Tää on äärimmäisen kantaaottavaa, yhteiskunnallista, huolimatta siitä että Sinisalon kirjoissa on enemmän tai vähemmän yliluonnollisia tai maagisia tai muuten vaan kummia elementtejä, jotka kirjoittaja kuitenkin saa tuntumaan luonnollisilta. Oli hyvä. Lukekaa.

Kulttuuri Kirjat Syvällistä