Elämää etä-äitinä
Tämä on minun tarinanani etä-äitiydestä. Olen tästä aiheesta kirjoittanut aiemminkin täällä blogissa. Paljon olen pohtinut sitä otanko tämän aiheen uudestaan esille, mutta miksi ei. Nyt etä- äitiyttä on takana reilu 2 vuotta ja elämä on hyvää juuri nyt. Minulla on ihanat 21 ja 16- vuotiaat pojat. Olen saanut kokea heidän kanssaan vanhemmuutta ydinperheessä hyvin pitkän siivun heidän elämästään. Olemme saaneet kasvaa yhdessä, ja he ovat kasvattaneet minua äitinä.
Eron jälkeen elimme nuorimman pojan kanssa pienen hetken vuoroviikko systeemillä. Alkuun totuttelimme uuteen arkeen muutaman päivän kerrallaan. isän rooli lasten elämässä on todella merkityksellinen, ja isästä erossa oleminen olikin alkuun vaikeaa. Siitä se arki lähti kuitenkin pikkuhiljaa rullaamaan lasta kuunnellen. Vanhin poikani oli jo tässä vaiheessa täysi-ikäinen.
Uuden puolisoni tavattuani muutin aika pian toiselle paikkakunnalle Kuopioon, ja se teki minusta etä-äidin. Tätä edelsi pitkät pohdinnat ja päädyimme siihen, että nuorin poikani jää asumaan Joensuuhun isänsä luokse. Siellä hänellä on koulu, kaverit ja sukulaisia. Näin ollen tämä oli perheellemme sopiva ratkaisu. Tässä mentiin lapsen etu edellä ja häntä kuultiin asiassa. Toki se on tarkoittanut sitä, että päävastuu arjen sujuvuudesta on entisellä puolisollani.
Kuopio oli minulle tuttu jo entuudestaan, sillä kerkesin täällä asumaan pienen tovin 20 vuotta sitten. Täällä aloitin lähihoitaja opinnot, joita sitten jatkoin Joensuussa myöhemmin.
Nuorin poikani asuu luonamme joka toinen viikonloppu ja on myös välillä täällä pidempiä aikoja lomien yhteydessä. Viikonloppuisin meillä tehdään tavallisia arkisia asioita: ulkoillaan, saunotaan ja pelataan lautapelejä.
Meillä on lasteni isän kanssa hyvä keskusteluyhteys, ja vanhempina osaamme toimia lasten edun mukaisesti erosta huolimatta. Voimme jopa istua samaan kahvipöytään yhteisten lasten ja uusien puolisoiden kanssa. Minulla on etä-äitiydestä huolimatta lapsiini hyvät ja lämpimät välit, ja heillä on tuplasti enemmän välittäviä aikuisia heidän elämässään. Aika ihanteellinen tilanne mielestäni.
Uskon hyvin vahvasti siihen, että kun vanhemmat voivat hyvin, heijastuu se myös lasten hyvinvointiin.
Ero ei ole loppu vaan se on alku jollekin uudelle ja ehkä paremmalle. Toki se tarkoittaa parisuhteen loppumista ja sen yhteisen perhe-elämän loppumista siinä muodossa mitä se joskus oli. Perhe ei kuitenkaan häviä mihinkään, vaikka emme saman katon alla enää asukaan. Voin toivoa toiselle erosta huolimatta pelkkää hyvää ja puhua lapsille heidän isästään positiiviseen sävyyn. Toki etä-äitiys on haastanut sitä äidin roolia tai ravistellut sitä. Alkuun lapsista erossa oleminen oli raastavaa, kun oli tottunut elämään sitä arkea ydinperheessä. Alkuun myös tuli suoritettua sitä vanhemmuutta, kun yhteistä aikaa on vähemmän. Nyt voin siltä osin rauhoittua ja keskittyä elämään hetkessä. Loppujen lopuksi se kaikkein tärkein on se vanhemman läsnäolo, ei ne huvitukset.
Helka Belt on puhunut laajemmin etä-äitiydestä, jos sinua kiinnostaa aihepiiri. Suosittelen lämpimästi lukemaan myös Helkan kirjan Lapsellinen ero. Jokaisen etä-äidin tai isän tarina on omanlainen, tämä on minun.
Rakkaudella Kirsikka
