miten äitiys on muuttanut ajatuksiani lastensuojelun asiakkaista

Otsikko esitettiin minulle taannoin työhaastattelussa kysymyksenä. Työhaastattelussa, jossa minulla oli tosiaan 1-vuotias touhupallero mukana – apua, olipahan kokemus.

Kysymykseen oli helppo vastata, koska olen miettinyt asiaa jo aiemmin. Olen itseasiassa vähän yllättynyt siitä mihin suuntaan ajatteluni on mennyt.

Osasin odottaa sitä, että äidinrakkauden, tuon kaiken ylittävän supertunteen, vallatessa aivoni ja oikeastaan koko vartaloni, olisi minun vaikeampi ymmärtää sitä, että miten kukaan voi satuttaa omaa lastaan – henkisesti tai fyysisesti. Kun tuo leijonaemon suojeluvietti täyttää sinut kokonaan, ja pelkkä ajatus siitä, että joku ikinä, mitenkään loukkaa sitä pientä nyyttiä.. että joku joskus särkee hänen sydämensä, kiusaa häntä tai satuttaa jotenkin muuten. Se repii ja raastaa. Saati, että tekisi sen itse, tahallaan tai tahtomattaan. Pelkästään se, kun vauva alkoi vuodattaa kyyneleitä itkiessään, sai sydämen särkymään, vaikka pieni itkikin nälkäänsä tai märkää vaippaansa ja helpotus oli enintään minuuttien päässä.  Miten kukaan saattaisi aiheuttaa lapselleen pahaa?

Mutta sitten se itselleni yllättävämpi puoli – lapsen saamisen jälkeen aloin myös ymmärtää lastensuojelun asiakkaita enemmän, niin ristiriitaista kuin se tavallaan onkin.

Ymmärrän sen, että väsyneenä ei ole oma itsensä ja saattaa tehdä jotain, mitä ei olisi ikinä uskonut tekevänsä. Vaikka se ei ole lapsen parhaaksi.

Ymmärrän sen, että vastustelee lapsen kotiutumista lastenkotiin ja kiintymistä sen henkilökuntaan, esimerkiksi puhumalla henkilökunnasta tai laitoksesta pahaa lapselle, koska lapsen siellä oleminen on itselle niin vastenmielistä. Vaikka se vanhemman vastustelu useimmiten aiheuttaa lapselle kovan ristiriidan, eikä ole lapsen parhaaksi.

Ymmärrän sen, että haluaa sulkea silmänsä esimerkiksi omaa lasta kohdanneelta hyväksikäytöltä tai väkivallalta, koska se on pelkkänä ajatuksena jo niin kamala, että mielummin uskoo, että se ei ole totta, eikä sitä ole tapahtunut. Vaikka se ei ole lapsen parhaaksi.

Ymmärrän lapsen mukanaan tuoman sitovuuden ja vastuun, ja sen miten sitä joskus tekisi mieli juosta karkuun ja elää vain itselleen. Vaikka se ei ole lapsen parhaaksi.

Ymmärrän sen, että oman lapsen hyväksynnän ja rakkauden halussa, saattaa päätyä olemaan lapselle enemmän kaveri kuin vanhempi. Vaikka sekään ei ole lapsen parhaaksi.

Ymmärrän, että on raskasta pitää kiinni säännöistä ja rajoista, kohdata lapsen kiukkua ja vihaa – ja sen takia tulee annettua periksi. Vaikka seurauksena voi olla käytösongelmia, eikä tämäkään ole lapsen parhaaksi.

Ja sitten taas toisaalta en ymmärrä, enkä varmaan ikinä tulekaan täysin ymmärtämään sitä, että ajatuksista siirrytään tekoihin. Mutta ymmärrän sen, että niin voi käydä ja millaiset asiat siihen saattavat vaikuttaa. Ja ymmärryksestä on myös matkaa hyväksymiseen. Vaikka jonkin toimintatavan tai tapahtuman ymmärtäisi, ymmärtäisi siihen vaikuttaneet olosuhteet ja taustat, ei se silti tarkoita, että sitä itse tekoa hyväksyisi.

Tiedän myös, että päihde- ja mielenterveysongelmat voivat aiheuttaa sellaisia tekoja ja sellaista toimintaa, jota muuten ei tekisi. Näitä kuitenkaan kokemattomana, en voi täysin rehellisesti sanoa, että ymmärtäisin miten esimerkiksi päihteidenkäyttö menee oman lapsen edelle. Mutta ymmärrän, että kyseessä on sairaus. Olen nähnyt vanhemman katumuksen ja kivun sortumisen jälkeen, ja tiedän, että tätä ei missään nimessä kukaan tee pahuuttaan.

Nyt ymmärrän tuhat kertaa paremmin sen, kuinka pahalta oman lapsen huostaanotto saattaisi tuntua. Millaisia tunteita ja tunnereaktioita se saattaa herättää. Ja miten nämä tunteet puolestaan voivat saada aikaan toimintaa ja tekoja, joita ei edes itse olisi uskonut tekevänsä.

Ja nyt äidiksi tulon myötä vielä enemmän arvostan sitä, että toisinaan perhe tulee lastensuojelun asiakkaaksi omasta aloitteestaan (kyllä, kaikki lastensuojelutapaukset eivät todellakaan ole sellaisia tilanteita, joissa ilkeät sosiaalityöntekijät repivät itkevät lapset vanhempiensa syleistä väkisin ja väärin perustein, vaikka netistä sellaisen käsityksen herkästi saakin) ja vanhemmat eivät vastusta esimerkiksi huostaanottoa, vaan se voi jopa olla heidän toiveensa. Tunnetaan, että ei pärjätä lapsen kanssa, ollaan jotenkin voimattomia tai oma vanhemmuus ei tunnu riittävän. Näille vanhemmille ja perheille nostan hattua, sillä on mielestäni vahvuus, että tunnistaa oman rajallisuutensa ja voimavaransa. Osaa ottaa apua vastaan. Osaa pyytää sitä. Osaa ja uskaltaa toimia ennen kuin tilanne on kärjistynyt tai jotain vielä pahempaa on tapahtunut. Oikeasti, se jos joku on rohkeutta ja voimaa – ja ehdottomasti lapsen parhaaksi.

Eikä se, että ”antaa” lapsensa lastensuojelulaitoksen asukkaaksi, todellakaan tarkoita sitä, että lapsi ei olisi rakastettu. Se voi olla juuri päinvastoin.

Toivon, että omassa vanhemmuudessani pystyn pitämään lapseni edun omani edellä. Eikä se toisaalta tarkoita, että lapsen parhaaksi ei olisi se, että vanhempi pitää huolta myös itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan.

Aiemmat lastensuojeluun liittyneet postaukset:

Millaista on työskennellä lastenkodissa 

Lastenkodin ohjaajan työpäivä

Kommentit (4)
  1. Toinen sossu
    8.4.2019, 14:36

    Olen vähän hämmentynyt siitä että työhaastattelussa esitetään tällainen kysymys. Vanhemmuus, lapsettomuus tai perhetilanne ylipäänsä ei saisi olla työntekijää valittaessa minkäänlainen vaikuttava tekijä suuntaan tai toiseen ja mielestäni on väärin että tällaista kysytään. Vaikka vanhemmuus on kokemuksena jotain aivan ainutlaatuista, jotain mitä lapsettomat eivät välttämättä edes ymmärrä, ei se tee kenestäkään parempaa tai huonompaa työntekijää .

    1. Luulen, että keskustelunomaisessa tilanteessa kysymys johtuikin lähinnä siitä, että samalla hetkellä oma lapsi sättäsi sylissäni, eikä niinkään liittynyt siihen saisinko työtä vai en. Otsikkona tässä tekstissä ”oletko muuten huomannut, että äitiys olisi jotenkin muuttanut ajatuksiasi – – ” ei vain ole ns. yhtä tehokas. 🙂

  2. Ikkunalaudalla / Essi
    8.4.2019, 12:51

    Mä myös toisaalta ymmärrän mitkä asiat voi johtaa siihen, että vanhempana tekee jotain typerää, mutta en pysty ymmärtämään sitä miten on fyysisesti mahdollista että päihteet menee oman lapsen edelle. Ja se on vielä ihan älyttömän yleistä. Miten se on mahdollista??! Siinä täytyy olla jo todella paljon tahdonvoimaa että esim. äitinä PYSTYY jättämään oman lapsensa ihan heitteille. Siis miten sellasen kanssa pystyy elämään. Tähän on vaan pakko sanoa, että TIEDÄN että alkoholismi on sairaus, mutta en vaan ymmärrä sitä sairautta ollenkaan, en sitten ollenkaan.

    1. Kuten puhuttiinkin, niin ei sitä varmaan pystykään ymmärtämään ilman, että on asiaa kokenut. Ja toisaalta oman kokemuksen perusteella näiden vanhempien kanssa töitä tehneenä, niin tuntuu, että eivät he sitä silloinkaan oikeastaan ymmärrä, että miksi näin tuli tehtyä. Kuten tossa kirjoitin, ni en usko, että he sitä pahuuttaan tekee, mikä tekee asiasta ehkä jotenkin vielä surullisemman.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *