miten toisen vauvan kanssa sujuu
Luonnostelin viime yön syöttöjen aikana puhelimeen juttua tästä aiheesta ja sitten kun tulin sitä kirjoittamaan, niin huomasin Juliaihmisen Äidin identiteetti -homman, mistä kolahti niin moni juttu kohdilleen, että meni vähän pasmat sekaisin siitä mitä olin itse kirjoittamassa. Vähän ehkä juuri tuota samaa ja sitä, että miltä tämä toisen lapsen saaminen on tuntunut.
Pojalla on ikää vasta huimat 2,5 viikkoa, joten tässä ollaan vielä ihan alkutaipaleella, mutta eron esikoisen vauva-aikaan on kyllä huomannut jo selvästi.
Esimerkki nro 1: päiväuniaikana ei tarvitse edes yrittää hoitaa mitään. Ota lunkisti, niin lunkisti kuin ikinä voit!
Esimerkki nro 2: Siinä missä toisella kierroksella kuvittelin tajuavani esimerkiksi jonkun vaippakoon olevan liian pieni, niin niin siinä vaan kävi, että kahtena yönä pyjaman piti mennä pyykkiin ennen kuin tajusin ongelman olevan liian pienessä vaipassa. Tosin ehkä haasteenani oli lähinnä ymmärtää, että ykköskoko todella jäi pieneksi alle kaksiviikkoiselle, vaikka esikoisella se kelpasi yli kuukauden.
Esimerkki nro 3: Yksi huima ero on myös siinä, että ensimmäisen vauvan kohdalla olin näillä viikoilla ylpeä siitä, jos ennen iltapäivää olin saanut itseltäni ja vauvalta yöpaidan päältä – se tuntui oikeasti haastavalta! Ja nyt toisen kohdalla iltapäivään mennessä on käyty ulkona koko trion voimin, tehty ja syöty lounasta, tapeltu esikoinen päiväunille ym. Olisi ihana viettää päivä pyjamissa, sängyssä tai sohvalla peiton alla pesien, mutta oireilevan uniongelmaisen taaperon kanssa ei kannata alkaa leikkiä rutiinien ja ulkoilujen skippaamisen kanssa. Ja sitten taas sen esikoisen kanssa siitä tunsi välillä jotain typerää epäonnistumisen tunnetta, jos oikeasti pesi siellä sängyssä suklaata lakanoihin sotkien – koska kyllähän sitä olisi vähintään pitänyt olla lattemammailemassa jossain uudessa tyylikkäässä kahvilassa, jossa tosiaan on vähintään yhdet kapeat portaat, joista rattaita ainakaan et saa, vaikka itsesi ja vauvan saisitkin. Ettei vaan kukaan luule, että olet jotenkin äitiyden myötä muuttunut! (lue se Juliaihmisen juttu, niin täyttä asiaa)
Onneksi tällä kertaa vauvan vaipanvaihdot ja pukemiset tulevat jo rutiinilla, ja hoituvat aikalailla vasemmalla kädellä, eikä siksi esimerkiksi ulos lähteminen tunnu niin valtavalta projektilta (vaikka okei onhan se vähän: potata esikoinen, vaihda molempien lasten vaipat, pue vauvalle villahaalari ja jätä se vaunukoppaan makuupussi auki, pue esikoinen, mutta jätä haalari auki ja pipo päästä siksi aikaa, kun puet itsesi, pukeuduttuasi pue esikoinen loppuun, sulje vauvan makuupussi, nosta vauva vaunukopassa ulos samalla kun vedät tuplarattaat ulos, palauta karannut esikoinen takaisin eteiseen odottamaan, kanna nopeasti tuplarattaat portaat alas, laita vaunukoppa vauvoineen tuplarattaiden runkoon kiinni, hae ovea hakkaava esikoinen sisältä ja tuuppaa kiemurteleva lapsi tuplarattaisiin – ja muista jokaisen vaiheen välissä tarkistaa, että kotiavaimet v a r m a s t i on mukana ja toivo, että kukaan ei ilmaise vessahätäänsä tai riisu vaatteitaan pois missään vaiheessa projektia). Ylipäätään vauvan hoito tuntuu vähän yksinkertaisemmalta ja luonnollistahan se onkin, kun siitä on jo kokemusta. Hyvänä esimerkkinä (nro 4) se, että eilen totesin, että poika on jo yli kaksi viikkoa, joten hänen kyntensä voi leikata. Pyysin miestä tuomaan sakset, koska vauva nukkui päälläni sohvalla ja sakset saatuani leikkasin pienen pienet kynnet. Mies sen sijaan vieressä hyppeli vähän hermostuneena ja tuntui selvästi uskovan, että nyt on vahva riski siihen, että lapsestamme tulee naapuruston ”kahdeksansormi-Jimbo” tmv – kiitos luottamuksesta kulta. Esikoisen ensimmäinen kynsienleikkuu taisi olla huomattavasti isompi numero.
Esimerkki nro 5: Yksi tavallaan positiivinen ongelma on se, että vauvan kaikkiin kähinöihin ja wäh wäh -ääniin ei ehdi reagoimaan kovin nopeasti. Viimeksi tänään vauva oli tyytymättömän oloinen vaavisängyssään samalla, kun esikoinen veti taaperotantrumia eteisen lattialla ja itse yritin samalla paistaa meille lounasta. No, eihän siinä auttanut muu kuin hoitaa tilanteet yksi kerrallaan ja lopulta, kun ehdin vähän kähisseen ja wähisseen vauvan luokse, oli tämä jo tyynnyttänyt itsensä ja nukahtanut. Totta kai kunnon itkuun, vahvaan nälkäviestintään tai vastaaviin akuutteihin tilanteisiin pyrin reagoimaan heti ja se menee priorisoinnissa monen asian yli, mutta uskon, että jatkon kannalta on varmaan myös ihan hyvä, että tyyppi ei ole sylissä jokaisen pienen piippauksen jälkeen. Tai tätähän lähes kaikissa vauvaoppaissa sanotaankin, mutta esikoisen kanssa itseni oli todella vaikea olla heti lohduttamatta tai hyssyttämättä, jos vauva alkoi vaikuttaa edes vähän tyytymättömältä, koska mielessä vilisi kaikki mahdolliset kiintymyssuhdehäiriöt ja vaikka mikä.
Näitä voisi jatkaa vielä paljon pidempäänkin, mutta nyt menen herättämään esikoisen unilta (kiitos lapset yhteisestä päiväuniajasta!) ja halipussailen häntä niin kauan, kun vauva vielä nukkuu.
Ihanaa ystävänpäivää!
