Luonnostelin viime yön syöttöjen aikana puhelimeen juttua tästä aiheesta ja sitten kun tulin sitä kirjoittamaan, niin huomasin Juliaihmisen Äidin identiteetti -homman, mistä kolahti niin moni juttu kohdilleen, että meni vähän pasmat sekaisin siitä mitä olin itse kirjoittamassa. Vähän ehkä juuri tuota samaa ja sitä, että miltä tämä toisen lapsen saaminen on tuntunut.

Pojalla on ikää vasta huimat 2,5 viikkoa, joten tässä ollaan vielä ihan alkutaipaleella, mutta eron esikoisen vauva-aikaan on kyllä huomannut jo selvästi.

Esimerkki nro 1: päiväuniaikana ei tarvitse edes yrittää hoitaa mitään. Ota lunkisti, niin lunkisti kuin ikinä voit!

Esimerkki nro 2: Siinä missä toisella kierroksella kuvittelin tajuavani esimerkiksi jonkun vaippakoon olevan liian pieni, niin niin siinä vaan kävi, että kahtena yönä pyjaman piti mennä pyykkiin ennen kuin tajusin ongelman olevan liian pienessä vaipassa. Tosin ehkä haasteenani oli lähinnä ymmärtää, että ykköskoko todella jäi pieneksi alle kaksiviikkoiselle, vaikka esikoisella se kelpasi yli kuukauden.

Esimerkki nro 3: Yksi huima ero on myös siinä, että ensimmäisen vauvan kohdalla olin näillä viikoilla ylpeä siitä, jos ennen iltapäivää olin saanut itseltäni ja vauvalta yöpaidan päältä – se tuntui oikeasti haastavalta! Ja nyt toisen kohdalla iltapäivään mennessä on käyty ulkona koko trion voimin, tehty ja syöty lounasta, tapeltu esikoinen päiväunille ym. Olisi ihana viettää päivä pyjamissa, sängyssä tai sohvalla peiton alla pesien, mutta oireilevan uniongelmaisen taaperon kanssa ei kannata alkaa leikkiä rutiinien ja ulkoilujen skippaamisen kanssa. Ja sitten taas sen esikoisen kanssa siitä tunsi välillä jotain typerää epäonnistumisen tunnetta, jos oikeasti pesi siellä sängyssä suklaata lakanoihin sotkien – koska kyllähän sitä olisi vähintään pitänyt olla lattemammailemassa jossain uudessa tyylikkäässä kahvilassa, jossa tosiaan on vähintään yhdet kapeat portaat, joista rattaita ainakaan et saa, vaikka itsesi ja vauvan saisitkin. Ettei vaan kukaan luule, että olet jotenkin äitiyden myötä muuttunut! (lue se Juliaihmisen juttu, niin täyttä asiaa)

Onneksi tällä kertaa vauvan vaipanvaihdot ja pukemiset tulevat jo rutiinilla, ja hoituvat aikalailla vasemmalla kädellä, eikä siksi esimerkiksi ulos lähteminen tunnu niin valtavalta projektilta (vaikka okei onhan se vähän: potata esikoinen, vaihda molempien lasten vaipat, pue vauvalle villahaalari ja jätä se vaunukoppaan makuupussi auki, pue esikoinen, mutta jätä haalari auki ja pipo päästä siksi aikaa, kun puet itsesi, pukeuduttuasi pue esikoinen loppuun, sulje vauvan makuupussi, nosta vauva vaunukopassa ulos samalla kun vedät tuplarattaat ulos, palauta karannut esikoinen takaisin eteiseen odottamaan, kanna nopeasti tuplarattaat portaat alas, laita vaunukoppa vauvoineen tuplarattaiden runkoon kiinni, hae ovea hakkaava esikoinen sisältä ja tuuppaa kiemurteleva lapsi tuplarattaisiin – ja muista jokaisen vaiheen välissä tarkistaa, että kotiavaimet v a r m a s t i on mukana ja toivo, että kukaan ei ilmaise vessahätäänsä tai riisu vaatteitaan pois missään vaiheessa projektia). Ylipäätään vauvan hoito tuntuu vähän yksinkertaisemmalta ja luonnollistahan se onkin, kun siitä on jo kokemusta. Hyvänä esimerkkinä (nro 4) se, että eilen totesin, että poika on jo yli kaksi viikkoa, joten hänen kyntensä voi leikata. Pyysin miestä tuomaan sakset, koska vauva nukkui päälläni sohvalla ja sakset saatuani leikkasin pienen pienet kynnet. Mies sen sijaan vieressä hyppeli vähän hermostuneena ja tuntui selvästi uskovan, että nyt on vahva riski siihen, että lapsestamme tulee naapuruston ”kahdeksansormi-Jimbo” tmv – kiitos luottamuksesta kulta. Esikoisen ensimmäinen kynsienleikkuu taisi olla huomattavasti isompi numero.

Esimerkki nro 5: Yksi tavallaan positiivinen ongelma on se, että vauvan kaikkiin kähinöihin ja wäh wäh -ääniin ei ehdi reagoimaan kovin nopeasti. Viimeksi tänään vauva oli tyytymättömän oloinen vaavisängyssään samalla, kun esikoinen veti taaperotantrumia eteisen lattialla ja itse yritin samalla paistaa meille lounasta. No, eihän siinä auttanut muu kuin hoitaa tilanteet yksi kerrallaan ja lopulta, kun ehdin vähän kähisseen ja wähisseen vauvan luokse, oli tämä jo tyynnyttänyt itsensä ja nukahtanut. Totta kai kunnon itkuun, vahvaan nälkäviestintään tai vastaaviin akuutteihin tilanteisiin pyrin reagoimaan heti ja se menee priorisoinnissa monen asian yli, mutta uskon, että jatkon kannalta on varmaan myös ihan hyvä, että tyyppi ei ole sylissä jokaisen pienen piippauksen jälkeen. Tai tätähän lähes kaikissa vauvaoppaissa sanotaankin, mutta esikoisen kanssa itseni oli todella vaikea olla heti lohduttamatta tai  hyssyttämättä, jos vauva alkoi vaikuttaa edes vähän tyytymättömältä, koska mielessä vilisi kaikki mahdolliset kiintymyssuhdehäiriöt ja vaikka mikä.

Näitä voisi jatkaa vielä paljon pidempäänkin, mutta nyt menen herättämään esikoisen unilta (kiitos lapset yhteisestä päiväuniajasta!) ja halipussailen häntä niin kauan, kun vauva vielä nukkuu.

Ihanaa ystävänpäivää!

Noniin, suuri jännitysnäytelmä taas, että ehdinkö oikeasti kirjoittaa tämän postauksen yhdellä istumalla tai ylipäätään! Olen ehtinyt avata selainikkunan varmaan viidesti, mutta aina joko vauva tai taapero on uniltaan pompannut (vauva kun varsinkin pomppii kovasti, heh) ylös ja homma on jäänyt.

Mutta, synnytyskertomusta tässä on ollut tarkoitus jo pitkään kirjoittaa. Lukeminen nyt omalla vastuulla!

Maanantaina 27.1. lähdimme sairaalaan varhain aamulla, omituisilla fiiliksillä. Tuntui ihan oudolta lähteä synnyttämään niin, että tietää sen etukäteen. Hommaa ei olisi voinut paremmin valmistella (itseäni kehuakseni), sillä taaperolle oli hoitajat sovittuna seuraavaksi pariksi päiväksi, jääkaapissa oli ruokaa niin lapselle kuin hoitajillekin, koti oli siisti, sairaalakassi moneen kertaan tarkastettu jne. Käynnistykseen meneminen nollasi täysin spontaaniin synnytyksen käynnistymiseen liittyvät pelot siitä ehtiikö mies tai lapsenhoitajat paikalle, mitä jos synnytys lähtisi liikkeelle jossain ihan epäsopivassa paikassa tai mitä kaikkea nyt olinkaan ehtinyt stressata.

Sen sijaan muille olosuhteille ei voinut mitään, kuten sille, että niin minä, mies että taapero olimme kaikki flunssassa. Itselläni oli pää täynnä räkää sekä yskä, ja ainoa lohtuni asiassa oli se, että ainakin taudin vasta-aineita olisi siis ehtinyt siirtyä vauvalle jo vatsassa ollessa.

Saavuimme sairaalaan sovitusti kahdeksaksi ja meidät ohjattiin suunnitelman mukaan synnytyssaliin. Olin edellisellä viikolla käynyt lääkärintarkastuksessa, jossa oli todettu tilanteen olevan sen verran kypsä, että käynnistys voidaan aloittaa kalvot puhkaisemalla, eikä kammoamallani oksitosiini-tipalla.

Synnyttäminen tosiaan pelotti minua etukäteen itse asiassa aika paljon. Muistin aivan liian hyvin esikoisen käynnistykseen liittyneen kipusokki-tilan, joka oli aikaansaanut sängyssä tärisemisen, pystymättä puhumaan tai tekemään mitään muuta kuin odottamaan, että jokin kivunlievityskeino auttaisi, eikä saisi minua vain oksentamaan. Olin kuitenkin koko odotuksen ajan kieltäytynyt pelkopoli-tarjouksista, koska toisaalta tuntui, että ei pelkoni ollut kuitenkaan muka niin iso, että sitä olisi pitänyt jossain puhua. Tai jotenkin koin, että tuntemattoman kanssa asiasta puhuminen ei sitä muuttaisi, että kokemus oli ollut inhottava siltä osin. Loppujen lopuksi esikoisen synnytys oli kuitenkin mennyt ihan hyvin ja sinällään luotin myös siihen, että toinenkin menisi, jos vain vauvalla olisi kaikki hyvin.

No mutta, takaisin sinne synnytyssaliin. Meidät otettiin tosi kivasti vastaan sairaalalla, mutta kieltämättä alkoi turhauttaa, kun kerrottiin, että kätilö ja lääkäri ehtivät tavata meidät vasta kymmenen maissa, vaikka meidät tosiaan oli pyydetty paikalle klo 8:00. Sain sairaalavaatteetkin vasta yli tunnin odottelun jälkeen ja lääkärin tapasin tosiaan vasta kymmenen jälkeen. Fiilikseni tuhosi täysin se, että lääkäri teki tutkimuksen ja totesi, että ei puhkaisisi kalvoja vaan alottaisi käynnistyksen milläs muullakaan, kuin oksitosiini-tipalla.

Tässä kohtaa olin jo odotteluun sen verran turhautunut, että kun lääkäri esitteli muita vaihtoehtoja kuten cytotecin tai ballongin (joita ei kuitenkaan tässä tilanteessa suositellut) totesin vain hampaita kiristellen, että otetaan sitten se hemmetin tippa. Tilannetta ei auttanut se, että tipan käteeni laittoi hermostunut opiskelija, joka aloitti homman kertomalla, että ei ole tehnyt sitä vähään aikaan. Tipan laitto ei meinaa sujunut kovin kivuttomasti ja terveysalalla ollut mieheni kertoi jälkeenpäin, että se ei myöskään lääketieteellisesti mennyt kovin tyylipuhtaasti. Käteni itseasiassa sattuu edelleen, että pöh vaan.

Oksitosiinin kanssa lähdettiin kuitenkin varovaisesti liikkeelle ja minulta kyllä tosi kivasti aina varmistettiin annostuksen lisääminen. Homma oli kuitenkin tuskastuttavan hidasta ja useamman tunninkaan jälkeen ei tuloksena ollut muuta kuin jonkin verran kipeät, epäsäännölliset ja melko lyhyet supistukset. Tässä kohtaa taisin kysyä kätilöltä, että mitä jos tilanne ei tästä lähde etenemään, että eihän vaihtoehtona ole enää kotiin lähettämistä. Kätilö vähän irvisti ja totesi, että sekään ei ole poissuljettu vaihtoehto. No, kaikki jotka täällä ovat loppuraskauden kuulumisia lukeneet tai instagrammissa seuranneet niin arvaavat varmaan, että en todella aikonut 41+1 viikoilla lähteä takaisin kotiin ilman vauvaa! Eli jokaiseen oksitosiini-annoksen lisäämiseen vastasin hampaita kiristellen myöntävästi – halusin homman käyntiin kunnolla.

Lopulta ennen kahta iltapäivällä lapsivedet menivät, eli kalvot puhkesivat itsekseen. Koikkelehdin tippatelineeni kanssa suihkuhuoneeseen ja pyysin miestä hälyttämään kätilön. Sain oksitosiini-tipan irti ja jännittyneenä odottelin j o t a i n tapahtuvaksi. Kavereilta tuli viestiä, että joko on bebe maailmassa ja näpyttelin turhautuneena vastaukseksi, että synnytys ei ole edes virallisesti käynnissä vielä, vaikka lähes täyden työpäivän verran ollaan jo sairaalassa pyöritty (tiedän tämän olevan suhteessa todella lyhyt aika, mutta esikoisen synnytys kesti vain reilu 6h ja kaiken odottamisen jälkeen kuvittelin tämänkin kai olevan nopeampi. Tai sitten olin vain todella kärsimätön :D). Tosin suurimman lohdun tässä kohtaa toi se, että tiesin etten joutuisi enää kotiin lapsivesien mentyä.

Oksitosiini-tipasta päästyäni kätilö kertoi, että sitä pidetään poissa kaksi tuntia, joiden aikana kroppa toivottavasti alkaisi itse tuottaa supistuksia. Mikäli näin ei käy, laitetaan tippa takaisin. Vietin seuraavat kaksi tuntia tuijottaen supistuskäyrää, kävellen, jumppapallolla taiteillen ja kaikkea mahdollista puuhaten, että omat supistukset voimistuisivat. Kaksi tuntia myöhemmin ojensin kiukkuisena käteni takaisin tippaletkuun kiinnitettäväksi. Vähän kyllä jopa nauratti sen kaiken turhautumisen keskellä – tämä vauva aikoo todella viimeiseen asti pysyä vatsassa!

Oksitosiinin myötä alkoi kuitenkin tällä kertaa tapahtua. 15:36 (aika syöpyi mieleeni) kyselin kipujen yltyessä lupailtujen akupunktio-hoitajien perään, jolloin kätilö vähän nolon oloisena kertoi viimeisen akupunktiohoitajan lähteneen 15:30 – no niinpä tietysti. Kieltäydyin ilokaasusta, koska esikoisen kohdalla se aiheutti oksentelua ja nytkin oli melko huono olo jo muutenkin. Tens-laitteen ja miehen silittelyjen sekä vyöhyketerapiapisteiden painannan avulla sinnittelin eteenpäin, vaikka olo meni koko ajan huonommaksi. Olin ollut oikeastaan koko päivän jalkeilla (synnytyksen vauhdittaminen, supistusten käynnissä pitäminen), olin edelleen täysin flunssainen räkäpallo ja takana oli huono, jännittyneenä torkahdeltu yö.

18:20 on merkitty synnytyskertomukseen ajankohdaksi, jolloin supistukset ovat alkaneet olla säännöllisiä ja synnytys on virallisesti laskettu käynnistyneeksi. Mulla itselläni on ajantaju aikalailla mennyt tuolta ajalta, koska kivut iskivät päälle aika nollasta sataan. Koko päivän kestänyt turhautunut odottelu vaihtui ihan hetkessä sellaiseen nyt-muuten-kuolen -kipuun, mikä aiheutti pahoinvointia ja ihan hillitöntä tärinää. Nojasin sellaiseen ilmatäytteiseen synnytys-jakkara-tyyny-hässäkkään ja kiroilin. Synnytyksen ”palvelutapahtuman yhteenvedosta”, minkä sain sairaalasta, on nähtävissä, että klo 19 mennessä tilanne on ollut vasta huimat 4cm auki ja tuolloin pyysin kohdunkaulanpuudutetta, jota neuvolassa oli suositeltu epiduraalin sijaan. No, puudute pistettiin ja.. ei mitään. Kivut pysyivät aivan yhtä järkyttävinä ja löysin itseni taas juuri siitä, mihin en olisi halunnut: tärisemässä holtittomasti sängystä, hampaat kalisten ja jokaisen supistuksen iskiessä järkyttävän kipeänä.

Mua ihan oikeasti harmittaa, että en ikinä varmaan saa tietää, että olisiko synnyttäminen tällaista ilman, että se joudutaan lääkkeellisesti käynnistämään. Mitä instagrammissa olen aiemmin oksitosiinista valittanut, olen saanut jonkun verran viestejä, joissa myös muut sanovat päätyneensä juuri tuohon kipusokkitilaan tärisemään. Neuvolasta raskausaikana sanottiin, että synnyttäminen on lempeämpää tapahtuessaan spontaanisti. En tiedä olisinko siis jotenkin kykenevä synnyttämään ”luomummin”, jos en siinä tipassa olisi ollut, mutta kohdunkaulapuudutteen ”pettäessä” julistin, että nyt se epiduraali !

Kätilöiden lähtiessä hälyttämään anestesialääkäriä, totesin miehelle, että meikä muuten kuolee, jos tässä menee kauan, eli sen verran dramaattinen puoli mustakin sitten lopulta löytyi. Onneksi anestesialääkäri oli kuulemma kävellyt kätilöitä suunnilleen käytävällä vastaan ja puudute tultiin laittamaan nopeasti. Pisto jännitti, viime kerran virhepisto mielessä kolkutellen. Kun epiduraali onnistuneesti oli pistetty, meinasin oikeasti hetkeksi mennä paniikkiin, kun seuraavatkin supistukset sattuivat ihan yhtä paljon. Ärsyttää vähän olla tällainen nössö nyt, mutta oikeasti pelkäsin tulevani kivusta hulluksi tai repiväni oksitosiini-tipan irti hetkellä millä hyvänsä. Onneksi oksitosiini myös katkaistiin samalla, kun epiduraalin vaikutus iski. Tärisin edelleen kylmästä, enkä tiedä oliko se siinä kohtaa se päällä ollut flunssa vai mikä, mutta olo oli aikalailla kamala. Sovittiin kätilöiden kanssa, että he tulevat tarkistamaan tilannetta viimeistään parin tunnin päästä ja saan siihen asti levätä.

Torkahtelin sängyssä seuraavan vajaan tunnin, mutta pikkuhiljaa aloin tuntea pientä painetta. Totesin miehelle, että viime kerrasta viisastuneena, kutsun kätilöt kyllä heti paikalle tarkistamaan tilannetta, enkä taistele sitä tunnetta vastaan kuten esikoisen kohdalla. No, kokemus opettaa: alle tunnissa tilanne oli muuttunut neljästä sentistä täyteen kymmeneen ja ponnistusvaihe oli alkamassa.

Kätilöiden valmistellessa tarvikkeita, sain jo alkaa pikkuhiljaa ponnistamaan. Sen enempää yksityiskohtiin menemättä (koska tässä kohtaa niitä onkin järkevä alkaa karsia), ponnistusvaihe kesti lopulta kirjauksen mukaan 9 minuuttia ja poika syntyi 22:24. Halleluja!

Koko synnytyksen kestoksi merkittiin 4 tuntia ja 25 minuuttia. Palvelutapahtuma-kirjauksessa on vielä lisätty maininta ”E ponnistaa hallitusti ja kauniisti” – onpahan meriitti, taidan lisätä sen CV:hen!

Neuvolassa tällä viikolla käytiin synnytystä läpi ja siellä olevaa työntekijääni taisi hiukan huvittaa kertomukseni. Olin etukäteen sanonut, että toivoisin pääseväni ilman oksitosiinia ja epiduraalia, ja sen sijaan toivoisin akupunktiota ja ammetta. No aikalailla 0/4 suoritus, mutta lopputulos oli kuitenkin täydellinen 10 pisteen poika, joten all good. Pienintäkään hinkua lähteä kolmannelle kierrokselle ei t o d e l l a k a a n ole.

Jos joku jaksoi tänne asti lukea, ja sattuu itse odottamaan niin ei hätää. Synnyttäminen on oikeasti myös omalla tavallaan ihan mielettömän hienoa. En ehkä mistään tekemisestäni ole ollut niin ylpeä, enkä mistään muusta ole samalla tavalla kokenut onnistumisen tunnetta. You can do it!

ps. esikoisen synnytyskertomus täällä