Meidän perheeseen saapui pieni, ihmeellinen poika 27.1. maanantaina.

Hän syntyi lopulta viikoilla 41+1 käynnistettynä. Päivänä, jonka aamuna satoi lunta ja päättyessä vettä.

Päästiin kotiin sairaalasta jo seuraavana päivänä, mikä tuntui itsestäkin jo ihan hullulta. Tai en ollut osannut odottaa sellaista, mutta koska pelkäsin huonekaverin saamista, kaipasin omaa sänkyä, tytärtä ja jonkinlaista rauhaa (mikä taaperon kanssa ei ole kuitenkaan niin sanottua) niin päätin tarttua tilaisuuteen, kun sitä tarjottiin. Vauva pääsi lääkärin tarkastuksesta läpi hienosti, meille annettiin käteen lappu, jossa oli jatkotutkimus aika ja ilman sen ihmeellisempää seremoniaa, saatiin jälleen kävellä sairaalasta ulos pienen pieni ihminen turvakaukaloon uppoutuneena. Poika oli tuolloin n. 16 tunnin ikäinen.

Kotona päivät on menneet jonkinlaisessa sumussa ja mössössä. Olen ehkä vähän jotenkin turta vielä, jossain alkukantaisessa selviytymismoodissa, joten kaikki tunnepuolen asiat on laitettu vähän syrjään ja tilanteista mennään hetki kerrallaan. Olen tainnut koko viikon aikana nukkua saman verran kuin ennen vauvan syntymää nukuin yhdessä yössä. Vauvan öiden pisin unipätkä on tähän mennessä ollut 1,5 tuntia, joten täältä löytyy aika väsynyt äiti.

Onnellinen myös toki. En voi uskoa, että meillä on nyt täällä kotona kaksi täydellistä, tervettä ja niin täynnä elämää olevaa lasta. Esikoisemme on ottanut pikkuveljen vastaan pääosin todella hienosti: innoissaan, mutta myös yllättävän hellästi ja varovaisesti. Äiti on sitten tainnut olla enemmän se, joka saa kohdata niitä negatiivisia tunteita. Eilen illalla meinasi sydän revetä, kun tytär itki itsensä hysteeriseksi, koska juuri äiti ei tullut viemään häntä kahdeksatta kertaa takaisin sänkyyn (sängystä pomppiminen iltaisin on tällä hetkellä kova juttu), koska äiti juuri ruokki pikkuveljeä. Iltapalalla oli jo itkettänyt se, että hän ei ollut saanut juoda maitoa niin, että pitää äitiä hiuksista kiinni. Kuuntelin tytön hysteeristä itkua ja toivoin, että vauva lopettaisi syömisen, jotta pääsisin taaperon luo. Ja toisaalta olin harmissani, kun en saanut sitä hetkeä vauvan kanssa.

Välillä tuntuu, että haluaisin jakautua kahtia, jotta voisin antaa molemmille sen mikä heille mielestäni kuuluu. Toisaalta tiedän, että pidemmän päälle tämä tekee varmasti kaikille hyvää.

Yritän tässä lähipäivinä, tai aikoina, päästä kirjoittamaan synnytyskertomuksen. Sitä kovasti instagramin puolella kyseltiin – meidän perheilyä voi tosiaan seurata tililtä @koivunoksaankorkealle.

Ah, käytin eilen pitkän tovin selaamalla viime kesän valokuvia – i h a n a kesä! Oi että. Nyt pääni on täynnä tuoreita marjoja, aurinkoa olkapäillä, paljaita varpaita nurmikolla, viime kesänä toistuvasti jäätelökioskille suuntautuneita vaunulenkkejä, kylmää valkoviiniä lämpimässä kesäillassa ja kaiken raikastavaa kesäsadetta. Lisäsin instagramiinkin kuvan viime vuoden toukokuulta – uskomatonta, että vain vaivaisen kuuden viikon päästä voi näyttää tuolta!

Kuvasta myös iski pieni haikeus vanhaa asuinpaikkaamme kohtaan. Portsa ja sen idylliset puutalot olivat super hurmaava paikka asua. Asuntomme ikkunasta näkyi kirkon torni, puutaloja, narulla tuulessa heiluvat pyykit ja kaupungin yllä lentävät lokit. Ah, Turku-rakkauteni ei varmaan koskaan täysin kuole, eikä sen toisaalta tarvitsekaan.

Kun lähdimme etsimään uutta kotia, etsimme alunperin rivitaloa toisesta kunnasta, mihin lopulta päädyimme. Ja jotenkin matkan varrella rivitalokin vaihtui omakotitaloksi, tai sellaisesta itsemme löysimme. Mutta matkan varrella tuli nähtyä kaikenlaista ja myös opittua se, että täydellistä ei olekaan, tässäkään asiassa.

Ajattelinkin tässä nyt vähän jakaa sitä millaista kotia etsimme ja millaiseen päädyimme.

Kirjoitin tänne viime kesänä aika hyvän tiivistyksen unelmastamme:

”Jostain syystä mistään ei ole vielä putkahtanut sopuhintaista, mielellään hirsirakenteista, enintään vähän remonttia vaativaa, kolmen makuuhuoneen, kahden vessan, varaavan takan, helppohoitoisen pihan omaavaa taloa, josta mielellään olisi hyvät kulkuyhteydet kaupunkiin, isovanhemmille, kahteen täysin eri suunnalla olevaan työpaikkaan ja siihen lähimetsään.”

Tuossa mainittujen kohtien lisäksi haaveilin leveistä ikkunalaudoista ja syreeneistä.

Koska fakta vain on, että jos budjetti on rajallinen niin kaikkea ei voi saada ja myönnytyksiä oli tehtävä.

Uusi kotimme on pieni, vain vähän reilu 80 neliötä. Se on kuitenkin yhdessä tasossa ja mielestäni neliöt on todella hyvin jaettu. Ja toisaalta mielestäni ei myöskään ole mielekästä asua liiankaan isossa asunnossa – opiskeluaikoina asuin yksin suvun omistuksessa olleessa 70 neliöisessä asunnossa ja vaikka kaverit olivat riemuissaan hyvästä juhlapaikasta, koin itse asunnon liian isoksi yhdelle hengelle – kuten myös siivousmäärän ja sähkölaskun.

Mutta niin, tämä talo. Meillä on kolme makuuhuonetta, jotka ovat toki pieniä, mutta riittävän kokoisia. Meillä on vain yksi vessa, mutta taloomme on mahdollista tehdä yläkerta, johon saisi myös sen toisen vessan (ja reilusti lisäneliöitä), mikäli niille joskus käyttöä olisi. Meillä on varaava takka, jossa tanssivia liekkejä tuijotin hartaana pitkin kylmimpiä kuukausia. Mitään remonttia taloomme ei olisi tarvinnut tehdä, mutta vähän tapetti- ja väri-ratkaisuja seinissä ollaan muutettu/ollaan muuttamassa.

Meillä on iso piha, joka tosin on aika tabula rasa, eli sen kanssa voimme lähteä mihin suuntaan haluamme. Syreeni minulle on luvattu ja istutuspaikkakin päätetty! Nyt vielä, kun nämä takapakit kevään etenemisessä loppuisivat niin päästäisiin pikkuhiljaa istutuspuuhiin – pystyn jo melkein haistamaan syreenien tuoksun nenässäni.

Kulkuyhteydet ovat hyvät ja kodistamme pääsee moneen suuntaan helposti ja nopeasti. Lähimetsäämme valitettavasti hakattiin alas loppuvuodesta reilusti ja löysinkin itseni tuijottamassa surullisena muuttunutta maisemaa. Onneksi metsää vielä on ja saattaa olla että joku vielä löytää minut puuhun kahliintuneena, jos yrittävät kaataa lisää… (#ilmastovaalit)

Kaikenkaikkiaan olen valitsemaamme kotiin erittäin tyytyväinen. Se ei ole täydellinen, enkä ole rakastunut jokaiseen sen yksityiskohtaan (esimerkiksi nuo harmaat laminaatit vaihtaisin mielelläni joskus), mutta siitä on tullut koti. Koti, jossa viihdymme ja jossa on hyvä olla. Täällä olen nähnyt tyttäremme ensiaskeleet, polttanut tähtisadetikkua uutena vuotena pihalla, juhlinut lapsemme ensimmäistä syntymäpäivää ystävien ja perheen kanssa, hörppinyt viiniä terassin kaiteella istuen lämpimänä kevätiltana (sellainenkin ehti ennen tätä takatalvea olla!) ja koristellut lapsen ensimmäisen joulukuusen.