Anna-Leena Härkönen: Miten kirjani ovat syntyneet?
”Jos nuorena ryöstää kioskin, se unohdetaan, mutta jos kirjoittaa kirjan, se muistetaan aina.”
Miten Salingerin Sieppari ruispellossa on vaikuttanut Anna-Leena Härkösen uraan? Entä mitä Härkönen kirjoittaa juuri nyt? Jo lähes 30 vuotta kirjailijana ollut Anna-Leena Härkönen kertoi tällä viikolla kirjoistaan ja urastaan Studia Litteraria -luennolla.
Tunnin luento oli todella kiinnostava. Sen aikana Härkönen valotti teoksiaan ja kirjailijana olemista sekä oman persoonaansakin monella tapaa. Tässä poimintoja luennolta:
Miehenä kirjoittamisesta ja minämuodosta
Anna-Leena Härkönen aloitti esityksensä kertomalla, että lapsena hänen haaveensa oli joskus nähdä oma kirja kirjastossa. Hän lähetti ensimmäisen runokokoelman kustantajalle jo 15-vuotiaana, mutta sai sen takaisin kielteisen lausunnon kera.
Sieppari ruispellossa oli lukiolaiselle suuri elämys. Se sai ymmärtämään, että kirjoittaminen voi olla ihmisläheistä ja iloista; samanlaisia tunteita Härkönen kertoi saaneensa myös Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu -teosta lukiessaan.
Kuuluisa esikoisteos Häräntappoase syntyi, kun Härkönen halusi kertoa tarinan nuorista. Nuoren pojan näkökulmasta kirjoittaminen tuntui luontevalta, koska kirjailija halusi päästä mahdollisimman kauas pois omasta koulukiusatustakin tyttöydestään. Sittemmin Härkönen on huomannut, että hän osaa kirjoittaa vain naisena ja minämuodossa.
”Minusta on yllätys, että Häräntappoase on kestänyt lukijoiden mielestä aikaa”, kirjailija pohti. Hän sanoi, että huomaa siinä itse vanhentuneita sanoja, ja oli Pyynikin kesäteatterin Häräntappoase-versi0ta katsellessaan kovin kiusaantunut. ”Mutta jotain hellyttävää löydän itsekin Allun ja Kertun rakkaudesta.”
Ovatko huumori ja pinnallisuus pahasta?
Härkönen kävi teostensa taustoja läpi lähes kronologisessa järjestyksessä. Hän myönsi, etteivät kaikki teokset ole syntyneet helposti. Esimerkiksi muutaman vuoden takainen Juhannusvieras lähti Härköseltä kustannustoimittajalle saatteella, että käsikirjoitus on ”pelkkää paskaa”. Härkönen kertoi, ettei kirjasta koskaan tullut juuri sellaista kuin hän olisi halunnut, eikä kirjoittaminen missään välissä lähtenyt lentoon, mutta kirja piti julkaista, että pääsi kirjoittamisessa ja julkaisemisessa eteenpäin.
Juhannusvieras oli jo aluillaan, kun Härkösen sisko teki itsemurhan. Surutyöstä syntyi teos Loppuunkäsitelty. Härkösen mielestä Loppuunkäsitelty on hänen paras kirjansa: ”Siinä ei ole mitään liikaa paitsi totuus.”
Loppuunkäsitellyn lisäksi myös keskenmenoista ja etenkin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kertova Heikosti positiivinen on vahvan omaeläkerrallinen.
”Näillä teoksilla olen halunnut vaikuttaa asioihin”, kirjailija kertoi. Muuten hän sanoo kirjoittavansa siitä, mikä alkaa muodostua mielessä.
”En koskaan valitse aiheita tai laskelmoi, tarinat tulevat jostain”, Härkönen pohti. Hän kertoi myös mustan huumorin olevan tahatonta – tai toisaalta tahallistakin. Huumori on hänen tapansa kirjoittaa, samoin tietty kepeys tai jopa viihteellisyys.
”Huumoria pidetään usein pinnallisena ja viihteellisenä, mutta naurupuhe on vihapuheen vastakohta. Ja : miksi sanoa asiat vaikeasti, jos ne voi sanoa helposti?”
Taustatyötä ja kriitiikin pelkoa
Härkösen neljä ensimmäistä teosta syntyivät kuulemma enempiä suunnittelematta, mutta nykyisin kirjailija tekee runsaasti taustatyötä ja hahmottelee rakenteen ja tarinan noin puoliväliin ennen kuin ryhtyy kirjoittamaan. ”Minulla on pyrkimys kronologiseen kirjoittamiseen ja lähes valmiiseen tekstiin.” Tarinan henkilöhahmojen suhteen oleellista miettiä esimerkiksi: Mitä hän haluaa? Millainen historia hänellä on? Mikä on hahmon keskeinen tunne tai olemus?
Pitkä ura ei ole poistanut kaikkia kirjoittamisen esteitä. ”Tähän työhön liittyy oelellisesti pelko. Tarinan alussa täytyy uskaltaa olla huono”, Härkönen tunnusti. Hänen mukaansa kirjoittamisessa kuluttavinta on hitaus, joskus tekstiä ei vain synny. Toisaalta kirjoittamisen loppusuoralla on usein suorastaan maaninen vaihe, jossa kuvitteelliset hahmot tuntuvat oikeita todellisimmalta ja unettomuus piinaa.
Eikä se siihen lopu. ”Epäkiittävä kritiikki aiheuttaa mielipahaa, vihaa ja myrkyllisiä tunteita”, Härkönen myönsi. Tätä nykyä kustantaja lähettääkin kritiikit Härkösen miehelle, jotta tämä voi toimia kritiikkien esilukijana ja karsijana. Härkönen kertoi myös saaneensa helpostusta kirjailija Katja Kallion kannustuksesta: ”Ei sun lukijat halua, että sä uudistut.”
Härkönen työskentelee kotona ja lomailee ulkomailla muistivihko mukana, mutta ilman tietokonetta. Oikeastaan kirjailija ei kyllä voi lomailla, sillä toisten kirjojen lukeminenkin tuntuu usein työstä, samoin kaikki kommunikaatio.
”Kirjailijan kanssa ei käydä luottamuksellisia keskusteluja. Kirjailija on varas ja varkaana pysyy”, Härkönen summasi ja sanoi joutuneensa jo varhan päättämään, haluaako olla Ritva-tädin kaveri vai kirjailija. Kirjailijana on usein hieman ulkopuolista, kun eri elämäntilanteet alkavat heti ikään kuin kirjoittautua mielessä.
Tulevaisuuden toiveena työn ilo
Härkönen paljasti tekevänsä parhaillaan musikaalitekstiä Suomen armeijan ensimmäisestä naissotilaasta sekä miettivänsä seuraavaa romaania. Romaanin aihe ei selvinnyt, mutta se kävi ilmi, että Härkönen uskoo kirjoittavansa aina – ehkä jatkossa hieman hitaammin, mutta loppuun saakka. ”Kirjoittaminen on tapani hahmottaa maailmaa.”
Kirjailija toivoo, että kirjoittaminen olisi tietystä pakollisuudestaan huolimatta myös mukavaa. ”Tulevaisuudessa toivon, että saisin jokaisen tai joka toisen romaanin kohdalla kokea iloa”.
Kenen teksteistä kirjailija itse kokee iloa? Härkösen lempikirjailijoita ovat kuulemma mm. Carol Shields, Margaret Atwood, Pirkko Saisio, Aulikki Oksanen ja Kari Hotakainen. ”Ja Merete Mazzarella on ihana.”
Anna-Leena Härkönen lopetti luentonsa koskettavasti kirjallisiin hahmoihin viitaten: ”Kirjailijalla on loukattu olo, kun oikovedos on mennyt painoon. Mutta – tulee uusia ystäviä.”
***
Lopuksi: Olen lukenut melkein kaikki Härkösen teokset ja minun on myönnettävä, että tämän luennon ansiosta Anna-Leena Härkönen on minusta taas ihana. En ole erityisemmin piitannut hänen teoksistaan sitten Juhannusvieraan, ja oli kiintoisaa kuulla, ettei se ole erityisen onnistunut kirjailijasta itsestäänkään, saati että kirjat ylipäätään syntyisivät helpolla. Jotenkin hyvin inhimillistä oli kuulla myös Härkösen kolumneista. Olen itse aina fanittanut niitä, mutta tiedän monien ärsyyntyneenkin niistä.
Härkönen sanoi luennolla, että kolumni on palkitseva laji, sillä siinä voi tagallisesti ottaa kantaa, liioitella ja revitellä, provosoida kaikin tavoin. ”Mutta, se en ole minä”, hän sanoi. Ja totta, luennon jälkeen Anna-Leena Härkönen tuntuikin minusta paljon kesymmältä kuin teoksensa – hyvällä tavalla mukavan tavalliselta ihmiseltä. Taidanpa sittenkin lukea sen uusimmankin romaanin jossain vaiheessa.