Maria Peura: Antaumuksella keskeneräinen
Kirjoittaminen on sisäistä vinkunaa, järjestyksen etsimistä tunteiden kaaoksessa. Kirjoittaminen on kuuntelemista. Maailman hahmottamista. Maailmojen hahmottamista. Kirjoittaminen on sillan rakentamista.
Vähän hölmöä aloittaa teksti siteeraamalla tekstiä, joka näkyy yllä olevassa kansikuvassa, mutta teksti on niin osuva, että halusin lainata sen joka tapauksessa.
Sisäinen vinkunani kertoo, että minun on luettava joskus Maria Peuran romaani, luultavasti On rakkautes ääretön. Ensin törmäsin siihen novelliantologiassa Pimppini on valloillaan, ja nyt olen lukenut Peuran kirjoittamisesta kertovan teoksen Antaumuksella keskeneräinen aikamoisella antaumuksella. Lisäksi Maria Peuralla on mielestäni todella kaunis nimi! Siinä jo monta syytä kiinnostua.
Antaumuksella keskeneräinen -teoksesta olin kyllä kiinnostunut aivan vääristä syistä. Luulin, että kyseessä on kirjoitusopas. Sellaiset houkuttelevat minua aina, ja lisäksi ajattelin, että jos teos ei olekaan hyvä, sen lukee joka tapauksessa hetkessä, tietokirjoja lukiessa kun harppominen on helppoa.
Teosta ei lukenut hetkessä. Ensinnäkään Peura ei anna kirjoitusvinkkejä sinänsä, vaan purkaa omaa tietään kirjailijaksi ja kertoo samalla paljon muutakin itsestään ja elämästään. Antaumuksella keskeneräinen syntyi, kun Peura alkoi tutkia Teatterikorkeakoulun opintojensa myötä itsesensuuria, joka usein estää luovan kirjoittamisen. Lopputuloksena on kirjoittajan avoin päiväkirja, joka sopii kirjoittamisen lisäksi myös lukijoille ja ylipäätään kaikille luovuudesta ja itsetutkiskelusta kiinnostuneille.
Toisekseen kirja oli niin henkilökohtainen, että olisi tuntunut väärältä vain lukaista se. Luin kirjaa pienissä pätkissä parin viikon ajan ja välillä sulattelin lukemaani. Tuli olo kuin olisi lukenut salaa kirjailijan muistiinpanoja – välillä tuntui kiusalliselta, mutta ei lukemista osannut lopettaakaan, kun koko ajan tutustui toiseen paremmin.
En käy tässä nyt purkamaan Peuran henkilöhistoriaa, vaikka hän onkin kertonut siitä avoimesti teoksessaan; Antaumuksella keskeneräinen oli jotenkin niin intiimi lukukokemus, ettei sitä tee mieli avata julkisesti. Mutta paria kirjoittamiseen liittyvää kohtaa haluan siteerata.
Kannen oivan kiteytyksen lisäksi löysin omia ajatuksiani kohdasta, jossa Peura pohtii fiktion ja totuuden suhdetta. Minulle on hyvin tärkeää, että tapahtumat tuntuvat todelta kirjan maailmassa ja usein sekin, että yksittäisellä tarinalla on yleisempi merkitys. Olin innoissani, kun Peura oli kiteyttänyt asian näin:
Jos fiktio ei ole totta, se ei ole laadukasta. Sen on jollain tapaa oltava totta. Totuuden tunnelma tulee hyvin työstetystä tekstistä. Nopeasti kyhätty on aina teennäinen, oli idea miten hyvä tahansa. Mikään mitä ei ole koettu eikä työstetty, ei ole totta. Jos kirjailija ei ole ryvettänyt itseään materiaalissaan, ei yksityinen laajene yleiseksi. Teksti jää etäiseksi.
Oli myös herkullista päästä kuulostelemaan, tuntevatko kirjailijat kateutta toisten kirjailijoiden tekstien ääressä (minä teen joskus niin jo lukijanakin, ihailen ja kadehdin samaan aikaan!). Ainakin Maria Peura myönsi rehellisesti tuntevansa:
Huomenna julkistetaan Finlandia-ehdokkaat. Kirjailijoiden kiirastuli. Minulta ei ole kirjaa ilmestynyt. Kateuden tunnistan kuitenkin. Mitä se on, kun ei ole omaa kirjaa kilpailussa? Sitä, että heikko itsetunto lähettää kipuaistimuksia, kun huomion valokeila kohdistetaan muihin. Yhtenä vuonna valvoin öitäkin kateuden takia. Toisaalta silloin oli muitakin stressitekijöitä. Raha-asiat rempallaan ja salasin asian mieheltä.
Mutta ei kirja pelkästään aikuiseksi ja kirjoittajaksi kasvamisen tuskaa ole. Siinä on myös ilon aiheita, sellaisia, että tapahtui jotakin hauskaa. Tykkäsin lauseista, jotka ilmestyivät ruudulle.
Mm. Maria Sinisen linnan kirjastosta on kirjoittanut tästä kirjasta kattavan ja kiinnostavan arvion.
Maria Peura: Antaumuksella keskeneräinen. Teos, 2012. Kannen typografia Jani Pulkka, graafinen suunnittelu Camilla Pentti.