Kathryn Stockett: Piiat
Mitä tapahtuisi, jos joku valkoinen saisi selville minun olevan lauantai-iltana täällä juttelemassa vapaa-ajan vaatteisiinsa olevan Aibileenin kanssa? – – He syyttäisivät meitä roturikkomuksesta – niistä saa jatkuvasti lukea lehdistä – sillä he vihaavat valkoisia jotka veljeilevät värillisten kanssa ja osallistuvat kansalaisoikeusliikkeeseen. (s. 199)
Joskus kannattaa antaa muiden tehdä lukupäätökset. Tiedän kyllä, että Kathryn Stockettin Piiat on ollut pidetty sekä kirjana että elokuvana, mutten olisi itse tarttunut tähän kirjaan, ellei lukupiiriystävä olisi ehdottanut sitä lukupiirin luettavaksi. Hyvä että ehdotti, sillä kirja oli mielenkiintoinen ja pääosin onnistunut lukukokemus.
Piiat sijoittuu 1960-luvun alun Mississippiin ja pieneen Jacksonin kaupunkiin, jossa vanhoilliset ajatukset ja toimintamallit ovat vielä voimissaan. Valkoiset missukset pelaavat tennistä, kuuluvat uimaklubeihin ja hoitavat aktiivisesti paikkakuntansa asioita. Nuoren naisen on oltava kaunis, hillitty ja kaikin tavoin kunnollinen, että pääsisi naimisiin. Rouvilla on poikkeuksetta musta apulainen, piika. Yhtäältä piikojen asema on lähes lainsuojaton, sillä milloin voi tahansa voi saada potkut ja joutua jopa vankilaan. Toisaalta piioilla on paljon valtaa ja vastuuta, sillä monessa talossa he ovat käytännössä niitä, jotka huolehtivat taloudenpidosta ja käytännössä hoitavat ja kasvattavat pienet lapset. Piiat eivät myöskään ole aina niin kuuliaisia kuin miltä heidän käytöksensä saattaa missuksista näyttää. Kun nuori valkoinen nainen Skeeter uhmaa paikkakunnan normeja ja alkaa kirjoittaa yhdessä kotiapulaisten kanssa salaa Piiat-nimistä kirjaa, yhteisö alkaa vähitellen järkkyä.
Huomasin aivan heti, että naisten asemasta ja rotuerottelustakin voi kertoa kepeästi ja viihdyttävästi, huumorintajuisestikin. Se oli kiinnostavaa. Väistämättä tuli mieleen Anna-Leena Härkösen mainio sitaatti: ”Miksi sanoa asiat vaikeasti, jos ne voi sanoa helposti?” Maailma ei ole vieläkään niin tasa-arvoinen, etteikö Piiat-romaani olisi ajankohtainen – ja joka tapauksessa historiastakin on tärkeää tietää – ja luulen, että tällainen lukuromaanimainen lähestymistapa tavoittaa enemmän lukijoita kuin tiukan asiallinen. Plussaa siis kirjan tyylistä ja aiheesta huolimatta mukavasta fiiliksestä. Ei tule ihan heti mieleen toista kirjaa, joka olisi tuntunut tyttökirjan ja tietokirjan yhdistelmältä.
Miinusta annan kuitenkin osin samoista seikoista, tai tuosta tyttökirjamaisuudesta. Kirjassa oli varsin kärjistettyjä ja stereotyyppisiä hahmoja. Kun tarinaa piisasi kuutisensataa sivua, alkoivat tietyt hahmot olla loppua kohden liian ennalta arvattavia. Joissain vaiheessa olin myös sitä mieltä, että kun tarinaa kerrottiin mustien naisten suulla, heidät kuvattiin liian yksinkertaisiksi. Sitten kun yritin oikein tarkkailla asiaa, en kyllä löytänyt sopivaa esimerkkiä aiheesta, joten kenties kyse oli vain yksittäisestä pätkästä. Joka tapauksessa olin sitä mieltä, että kirja olisi voinut olla vähän lyhyempikin.
Kannatti kuitenkin lukea loppuun asti, sillä yllätyksekseni lopusta löytyi Stockettin kirjoittama kommentti, jossa hän kertoi kirjan olevan osin omaelämäkerrallinen. Minusta Piiat oli vaikuttanut kautta linjan uskottavalta, joskin tahallisen viihdyttävästi kerrotulta, mutta en tiennyt, että kirjailija on itsekin kotoisin etelävaltioista ja hänen lapsuudenperheellään oli musta kotiapulainen Demetrie. Stockett kertoo lapsena kuulleensa Demetrieltä paljon tarinoita tämän elämästä, mutta ei osannut kyseenalaistaa niitä: ”Olin liian nuori tajutakseni, ettei se mitä hän kertoi ollut erityisen hauskaa.”
Stockett muutti New Yorkiin nuorena, samoin kuin Piiat-kirjan päähenkilö Skeeter, jonka kanssa hänellä tuntuu olevan muitakin yhtäläisyyksiä. Hän ei kuitenkaan unohtanut lapsuuttaan, ja vähitellen syntyi Piiat. Vaikka romaanin ajoista on kulunut vuosikymmeniä, kirjailija tunnustaa: ”Piiat on enimmäkseen fiktiota. Silti minä kirjoittaessani mietin hyvin paljon sitä, mitä sukulaiseni mahtaisivat ajatella, ja myös sitä, mitä Demetrie olisi ajatellut, vaikka hän on ollut kuolleena jo kauan. Minua pelotti useasti että olin ylittämässä jonkun rajan, kun kirjoitin mustan henkilön äänellä. Minä pelkäsin etten onnistuisi kuvaamaan ihmissuhdetta, joka vaikutti niin valtavasti elämääni, joka oli niin täynnä rakkautta ja jollainen on aina esitetty niin karkean stereotyyppisesti Amerikan historiassa ja amerikkalaisessa kirjallisuudessa.”
Suosittelen siis – moitteista huolimatta kiinnostava kirja!
Kathryn Stockett: Piiat (The Help, 2009). Wsoy, 2010. Suom. Laura Beck