Katherine Pancol: Kilpikonnien hidas valssi (ja saako kirjasta lukea vain alun ja lopun?)
Olen heikkona ranskalaisiin kirjoihin. Kepeisiin mutta vakaviin, yksinkertaisiin mutta vinksahtaneisiin, omalla tavallaan bizarreihin ja määrittelemättömällä tavalla tyylikkäisiin. Arvostan myös sitä, etteivät ranskalaiset romaanit ole yleensä tiiliskiven paksuisia.
Viime kesänä ilmestynyt Katherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät ei istu aivan täydellisesti täydellisen ranskalaisen kirjan määritelmään, koska se on monisataasivuinen ja hyvin selkeästi etenevä, viihteellinenkin. Pidin kuitenkin kirjasta, sellainen ripaus siinä oli hassua ranskalaisuutta. Ja kirjan teemat olivat kiinnostavia: ei niinkään päähenkilön Joséphinen ero ja uusi suhde, vaan hänen suhteensa sisareensa, kirjan kirjoittaminen salanimellä, salaisuuden paljastuminen ja bestseller-kirjailijaksi tuleminen, ylipäätään ranskalainen elämä. Kirja ei mullistanut elämääni, mutta jäi mieleen hyvänä kesäkirjana ja ylipäätään mukavana romaanina. (Ja hauskana kirjan nimenä ja houkuttelevana kantena.)
Tämä pohjustuksena sille, että odotin aika paljon kirjan jatko-osalta, tämänkeväiseltä teokselta Kilpikonnien hidas valssi. Pituudestaan huolimatta Krokotiilin keltaiset silmät jäi ärsyttävästi kesken ja halusin tietää, mitä etenkin kirjan päähenkilöille sitten tapahtui.
En tiedä edelleenkään. Yritin sinnikkäästi lukea jatko-osaa parin viikon ajan, mutta sain luettua vain noin kolmasosan alusta ja sitten kirjan lopun. Ajattelin, että vaikken halua lukea koko kirjaa, niin loppu edes kertoisi, mitä kirjassa pääpuitteiltaan tapahtuu.
Ei kertonut. Sitä vaivasi sama kuin alkuakin: liikaa ihmisiä, liikaa menoa, liikaa kaikenlaista hössötystä. Liikaa olettamusta, että lukija muistaa ensimmäisen osan täydellisesti. Olin pettynyt. Muistelen, että ensimmäisessä kirjassa Joséphine oli hieman vätysmäinen mutta sympaattinen, samoin koko tarinan tunnelma oli mukava ja kertomus pysyi koossa. Nyt henkilöitä oli liikaa ainakin minulle ja mukaan oli tuotu monia jännityselementtejä: uhkailua ja puukotuksia, kysymys siitä onko ex-mies sittenkään kuollut, ylipäätään liikaa kaikkea. Jos kirjasta olisi karsittu ainakin puolet sekä tapahtumista että sivuista, olisin luultavasti lukenut sen kokonaan. Nyt en, ja tuskin luen kolmattakaan osaa, joka on ilmestymässä ensi vuonna suomeksi.
En kuitenkaan halua lytätä teosta täysin. Jos siinä ei olisi ollut mitään viihdyttävää tai koukuttavaa, en olisi lukenut loppua. Minun ei ole vaikea jättää teoksia kesken. Joskus saatan hylätä kirjan jo muutaman sivun perusteella – vaikka monien mielestä niin ei saa tehdä – ja loppuun loikkaaminen kertoo jo kohtalaisesta kiinnostuksesta.
Mikä tässä kirjassa sitten kiinnosti? Samat teemat kuin ensimmäisessä osassakin ja se, että periaatteessa kepeän tekstin keinoin oli lähestytty vakavia, suuriakin teemoja. Esimerkiksi, s. 64:
Voiko ihminen elää erillään sukulaisistaan, ystävistään, miehestään ja lapsestaan? Erillään omasta itsestään. Minusta tulee puhdas henki. Liukenen tyhjyyteen, huomaan ettei minussa ollut koskaan minkäänlaista sisintä. Että olen aina ollut pelkkää ulkokuorta.
Mutta – onko väärin kirjaa kohtaan lukea vain alku ja loppu? Minkä kirjan olet jättänyt kesken, miksi?
Katherine Pancol: Kilpikonnien hidas valssi (La valse lente des tortues, 2008). Bazar, 2012. Suom. Lotta Toivanen. Kannen kuva Getty Images, suomenkielinen kansi Satu Kontinen