Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla
Myönnän heti moukkamaisuuteni: en tiennyt, että Truman Capoten klassikkokirja Aamiainen Tiffanylla onkin novellikokoelma, olkoonkin, että nimikkonovelli on kirjan ensimmäinen ja pisin novelli ja muita novelleja on vain kolme. En ole myöskään nähnyt Aamiainen Tiffanylla -elokuvaa. Oletin, että kirja olisi romanttinen, kepeä, Capoten amerikkalaisuudesta huolimatta hieman ranskalaistyyliin hienostunut ja vinksahtanut. Hyvin sopiva kesäkirja siis.
Se olikin, ja ei ollut.
Nimikkonovelli kertoo totta kai New Yorkista ja nuoresta Holly Golightysta, kauniista ja huikentelevaisesta seurapiirikaunottaresta, jonka päämääränä on päästä rikkaisiin naimisiin. Hollyn tarina kerrotaan miesten, etenkin hänen naapurissaan asuvan kirjailijaksi tahtovan miehen muistojen ja kuvitelmien kautta. Vähitellen selviää, ettei Holly ole oikeastaan ollenkaan sellainen kuin kirjailijamies aluksi ajatteli, ja tarina saa yhä oudompia ja tummempia sävyjä, muuttuu surulliseksi ja traagiseksi alun huikentelevaisuuden ja romanttisuuden jälkeen.
Lukiessani olin hieman hämmentynyt, koska odotin kevyempää kertomusta, enkä oikein saanut otetta Hollysta. Nyt lukemisesta on kulunut viikon verran ja huomaan, että Hollyn tarinan arvo on noussut mielessäni. Tyylikäs pieni elämäntarina. Ja tyylikästä kerrontaa. Jo aloituslause oli minusta hieno. Aloin pohtia, onko itselläni samoin – ei ole:
Minua vetää aina takaisin paikkoihin, joissa olen asunut, taloihin ja niiden ympäristöihin.
Kerronta oli kauttaaltaan tarkkaa, monipuolisesti havainnoivaa, sellaista joka saa voimaa pienimuotoisuudesta ja täsmällisyydestä, siis juuri sellaista josta pidän. Pieni ulkopuolisuuden tuntu lukiessa johtui ehkä siitä, ettei Aamiainen Tiffanylla -novellissa ollut kuitenkaan hahmoja, joista olisin erityisemmin pitänyt; lopuksi tunsin myötätuntoa Hollya kohtaan, mutten mitenkään ihastunut häneen. Kertomuksen myötä symboliseksi muuttuvaa kissaakin hän kohteli miten kuten.
Kokoelman muut novellit ovat Kukkien talo, Timanttikitara ja Joulumuisto. Hieman hämmentyneenä huomaan Kukkien talon ja Timanttikitaran jo jääneen pitkälti mielestäni. Sen muistan, ettei mikään novelli ollut iloinen – se siitä kepeydestä.
Joulumuisto taitaa olla se kertomus, joka jäi minulle tästä kirjasta parhaiten mieleeen.
Eriskummallinen tarina kertoo kuusikymppisen naisen ja kuusivuotiaan pojan ystävyydestä – ystävyydestä, jossa kaikki kiteytyy siihen, että eristäytynyt, aika erikoinen nainen leipoo jo hyvissä ajoin marraskuussa suuren määrän kuivakakkuja:
– Hyvänen aika, hän huudahtaa ja sumentaa hengityksellään ikkunaruudun. – siellä on hedelmäkakkuilma!
Yksinäisistä ihmisistä ja poloisesta koirastakin kertova tarina on outo ja apea, mutta silti siinä on kummaa lämpöä ja kiehtovuutta, ehkä sitä inhimillisyyttä, jota Hollyn kertomukseen olisin kaivannut enemmän. Oikeastaan tarina ei ole ollenkaan jouluinen, enkä ihmettele, kun pieni googlaus osoitti, että yksien mielestä se oli aivan yhdentekevä tai jopa vastenmielinen, toisten mielestä taas sellainen, että se pitää lukea aina jouluisin. Luulenpa, että minä syvennän joulun aikaan lukukokemustani.
Lopputulema ensikosketuksesta Truman Capoten kirjallisuuteen oli: varsin kelvollista mutta ei ihastuttavaa. Ehkä pitäisi lukea jotain muutakin. Sinisen linnan kirjaston Marialle nimittäin kävi juuri näin: Aamiainen Tiffanylla ei vielä aivan vakuuttanut, mutta Kesän taittuessa sen jo tekikin.
Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla (Breakfast at Tiffany’s, A Short Novel and Three Stories). Tammi, 1967. 2. painos. Suom. Inkeri Hämäläinen (s. 7-154) ja Kristiina Kivivuori (s. 155-175)
Truman Capote Wikipediassa; artikkelista selviää mm. se, että Aamiainen Tiffanylla -kirja ja -elokuva eroavat parin seikan suhteen toisistaan merkittävästi.
Minulla ei ole kuvaa omasta kirjastani, joten nappasin kuvan kustantamon kirjaesittelystä.