Kari Hotakainen: Kotka (satu)
Sain jokin aika sitten ihanan aarteen, Otavan julkaiseman satukokoelman Kaiken maailman eläinsadut. Kirjassa on klassikkosatuja Aisopoksen faabeleista lähtien ja loppuhuipentumana suomalaisten nykykirjailijoiden satuja. Teos on varsin monipuolinen ja yleissivistävä, sekä lapsille että aikuisille sopiva.
Olen kirjoittanut tästä kirjasta aiemminkin, ja silloin ihastelin erityisesti sen kuvitusta – Matti Pikkujämsä on taitava. Nyt päätin katsoa, miten Suomen kansan ikisuosikki Kari Hotakainen satuilee.
Harmikseni täytyy todeta, ettei Hotakaisen satukokoelmaan kirjoittama tarina Kotka ollut odotuksieni veroinen. Se alkoi kyllä lupaavasti, niin että ihan tirskahtelin, kun kuvittelin julkisuustyrkkyä tatuoivaa lehmää. Myös epäperinteinen aihe kiinnosti:
Kerran oli lehmä, jolle ei riittänyt tavalliset navettahommat. Lehmä alkoi tökkiä ihoon kuvioita. Omasta mielestään hän oli ihotaiteilija, muitten mielestä tökkijä. Ihmiset eivät oikein innostuneet tökkimisestä, vaikka lehmä keimaili lehdissä ja kikatti televisiossa.
Hymyilytti minua sekin, että lehmän luona kävi tökittävänä mainioita hahmoja, kuten keinottelija Jaakko Vatsanalus. Kuitenkin tuntui, että joko satu loppui liian lyhyeen tai jotain siitä meni minulta ohi. Äkkiä lehmä vain kyllästyi hommiinsa ja palasi navettaan; sitä ennen hän tatuoi elämänsä hienoimman kuvan eräälle lähetille.
En tiedä, miten lapsi suhtautuisi tähän satuun, koska minusta siinä ei ollut juurikaan sellaisia asioita, joihin lapsi voisi tarttua. Aikuinen kyllä huomasi siinä julkisuushakuisuus- ja burnout-teemoja, mutta kovin sadulta tämä ei minusta tuntunut. Olisin kaivannut kunnon lopetusta. Tiedättehän: Sen pituinen se. Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. Tai jotain modernimpaa ja kokeilevampaa, mutta jotain sellaista, joka lopettaa sadun, ”sulkee” sen. Tai ehkä nykysaduissa voi olla avoin loppu?
Samassa kirjassa on satu myös Eeva Tikalta (vihdoinkin olen lukenut Tikkaa, edes yhden sadun verran!). Se vastaa enemmän satukäsitystäni ja loppuukin niin kuin satujen perinteisesti kuuluu: Sillä jokaisen Tähtimeri on siellä, mistä kaivattu löytyy ja jokaisen rakastettu on kuin taivaasta syliin pudonnut tähti. En ole aikuisena erityisen innostunut rakkaustarinoisa, mutta lapsena olisin varmasti rakastanut tuota satua.
Olen lukenut niin vähän nykysatuja, etten osaa suositella niitä asiantuntevasti. Vinkkaan kuitenkin, että Leena Parkkisen hassunhauska, niin ikään lehmästä kertova Miss Milky Ray sopii aikuisillekin. Myös Päivi Alasalmen lastensadut kuulostavat kiinnostavilta. Maija kirjoitti juuri Alasalmen teoksesta Turhamainen aasi.
Jatkan Kaiken maailman eläinsatujen lukemista silloin tällöin, mutta Hotakaisen tuotannossa taidan keskittyä tästä lähin aikuisten kirjoihin.
Katriina Kauppila, toim. Kaiken maailman eläinsadut. Otava, 2011
P.S. Tutustu myös Katjan Lumiomena-blogissaan esittämään satuhaasteeseen!