Haruki Murakami: The Wind-Up Bird Chronicle
Haruki Murakamin The Wind-Up Bird Chronicle on teos, jonka takia innostuin englannin kielellä lukemisesta jokin aika sitten. Äkkäsin kirjan kesälomalla anoppilan hyllyssä, luin alun, en ajatellut lukevani vieraalla kielellä, ihastuin. Tulin kotiin ja ostin kirjan omaksi. Ja vähitellen sain luettua koko 600-sivuisen teoksen.
Alkuihastus kantoi, vaikka tässä on taas teos, jossa tapahtumat ovat outoja, niiden merkitys tuntuu pakenevan ja kirjasta on muutenkin vaikea sanoa mitään täsmällistä – – mutta lukeminen on hauskaa ja kirja kiehtova. Lukemistani kolmesta Murakamin romaanista Sputnik-rakastettuni on ollut selkein, joskin unenomainen ja erikoinen oli sekin. The Wind-Up Bird Chronicle oli kummallisuudessaan paljolti samankaltainen kuin Kafka rannalla.
Aluksi sitä ei tosin aavista, sillä kirja alkaa hyvin selkeästi. Toru Okada, kolmekymppinen työnsä jättänyt lakitoimistolainen, on kotona ja keittää spagettia. Torun ja hänen vaimonsa kissa on juuri kadonnut, mutta muuten kaikki on hyvin. Pariskunta elää vaimon tuloilla, kaikki on rauhallista. Sitten Toru alkaa saada outoja puheluja, tutustuu kummallisiin naisiin, vaimokaan ei osoittaudu niin tyyneksi kuin voisi luulla, saati hänen sukunsa. Tarinasta tulee merkillinen – tai tarinoista, sillä teoksessa on monta tarinaa.
On hyvin hämmentävää ja ihailtavaa, miten Murakami voi näemmä kaikissa teoksissaan kirjoittaa melkein mitä vain, ja aina se tuntuu selkeän kerronnan ja realismin ystävästäkin hyvältä ja luontevalta. Kyllä, kaivoissa voi istuskella mietiskelemässä. Kasvoihin voi ilmestyä outoja merkkejä yön aikana, oma elämä voi äkkiä osoittautua aivan erilaiseksi kuin minä sitä oli aiemmin pitänyt. Kieltämättä päähenkilö on toisinaan kummastunut ja vähän huolestunutkin elämänsä ja parisuhteensa käänteistä, mutta useimmiten hän vain keittelee spagettia ja vastailee puhelimeen, etsii kissaa.
Siitä kissasta onkin vielä mainittava! Tein nimittäin kerrankin lukiessani intertekstuaalisen viittauksen, tai ainakin luulen vahvasti niin. Truman Capoten Aamiainen Tiffanylla -novellissa on kujalle kadonnut kissa – ja niinpä The Wind-Up Birdissäkin kissaa etsitään kujalta. En usko tämän olevan sattumaa, sillä Murakami on kirjailijan työnsä ohella kääntäjä ja kääntänyt mm. Capotea.
Murakami-maailma on siis yhtäaikaa looginen, luotettava ja omituisuudessaan aivan omanlaisensa. Englanniksi lukiessa tuntui korostuvan vielä enemmän se, että Murakamin teokset ovat ”japanilais-länsimaalaisia”. Englannin kieli on välillä puhekielistä, länsimaiseen populaarikulttuuriin sopivaa, tarinan outoudet taas tuntuvat menevän luontevasti osin japanilaisuuden piikkiin. Toisaalta Murakami Yhdysvalloissa asuneena osaa kuvata Japania jotenkin länsimaisen lukijan silmin, sekoituksena tuttua ja vierasta. Ja vielä enkusta: ajattelin, että kiemuraisessa Murakami-maailmassa voisi olla vaikeaa seurata tarinaa vieraalla kielellä, mutta itse asiassa kieli ei haitannut ollenkaan, kun suomeksikin lukukokemus olisi varmasti ollut hieman epämääräinen.
Suosittelen Murakamista kiinnostuneita kurkkaamaan myös Tessan Aamuvirkku yksisarvinen -blogiin. Tessa on lukenut Murakamia enemmänkin ja myös englanniksi; hän on kirjoittanut myös The Wind-Up Bird Chroniclesta.
Tekstinäyte, s. 62:
– – ”No nickname”, I said.
”Nothing? ’Bear?’ or ’Frog?'”
”Nothing.”
”Gosh”, she said. ”Think of something.”
”Wind-up bird”, I said.
”Wind-up bird?” she asked, looking at me with her mouth open. ”What is that?”
”The bird that winds the spring”, I said. ”Every morning. In the treetops. It winds the world’s spring. Creeeeak.”
Haruki Murakami: The Wind-Up Bird Chronicle. Vintage, 2010 (ilm. alunperin 1994-1995 kolmessa osassa). Kääntänyt englanniksi Jay Rubin + kirjailija