Jarmo Ihalainen: Perheestä ja alastomana juoksemisesta
Kun aloitin Jarmo Ihalaisen romaanin Perheestä ja alastomana juoksemisesta, minun oli ensin vaikea keskittyä siihen itsenäisenä teoksena. Kun kirja kertoo kesäkodista meren rannalla, kun siinä on kaksi nuorta naista joista toinen on Sofia, kun Sofian äiti ei ole juurikaan kuvioissa, kun tarinassa on myös kahden taiteilijan naispari, ja kun yksi pääteemoista on yritystoiminta, ei lukiessa voi kuin kuulostella kaikuja toisista teoksista.
Mutta ei. Tämä ei ole Tove Janssonin Kesäkirja, eikä kerro Janssonista muutenkaan. Se ei ole myöskään Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla, vaikka toinen nuori nainen, Sofian sisko, on Roosa. Eikä Ihalaisen teos ole myöskään Kjell Westön Leijat Helsingin yllä, vaikka se kertookin erään suvun tarinaa mm. perheyrityksen kautta.
Perheestä ja alastomana juoksemista on kuitenkin näiden kaikkien kirjojen sukulainen. Ihalainenkin kuvaa ihmisiään tarkasti ja ymmärtäen, välittäen mutta kaunistelematta. Hänen kielensäkään ei ole kaunistelevaa, mutta kaunista se on. Sellaista pienimuotoista ja lyhyttä, ajoittain aforistista, vähän kuin Kesäkirjassa. Itse asiassa, mistä tuo mielleyhtymä syntyikään, minulla oli sellainen olo, että luen naisen kirjoittamaa kirjaa. Ehkä ajatus tuli siitä, että monet asiat on kuvattu naisen näkökulmasta. Ote sivulta 132:
Roosalla ja Fredrikssonilla on aina ollut jotain meneillään keskenään. Kummallisia tempauksia. Kerran he kiipesivät katolle ja lauloivat Peppi Pitkätossu -laulua. Yhden päivän he puhuivat vain s-kirjaimella alkavia sanoja.
Usein kävi niin, että Gudrun jutteli enemmän Sofian kanssa, kun Roosa ja Fredriksson hävisivät jonnekin. Etsimään sammakoita. Ulvomaan kuuta. Kalastamaan.
Kuka Sofian kanssa nyt on? Gudrun on kuollut, hänellä ei ole enää ketään.
Hassuniminen kirja sopii kesän, meren ja kesähuviloiden sekä sukutarinoiden ystäville. Vaikkei idea siitä, ettei täydellisiä kesäparatiiseja tai nuhteettomia sukuja ole, ole uusi, Ihalainen kertoo tarinansa jotenkin sympaattisesti ja aidosti. Harmi, ettei ole kesä. Olisi mukavaa istua rantakalliolla ja lukea kirjaa, jossa ihmisiin suhtaudutaan lempeästi ja kirjoittamiseen määrätietoisesti.
Perheestä ja alastomana juoksemisesta on mukana Hesarin vuoden 2012 esikoiskirjakilpailussa. Itse sain sen PEKKistä eli Pienestä esikoiskirjakerhosta. Saatekirjeessä, jonka sittemmin kadotin, kirjailija sanoi suunnilleen niin, että halusi kokeilla, osaako hän kirjoittaa kirjan. Hyvin osasi. Ehkä luen tämän kirjan kesäkalliolla uudestaan.
Booksykin piti kirjasta ja sen ihmisistä, joissa on ”paljon harmaan sävyjä”. Myös TuijaTa on kirjoittanut tästä kirjasta ja löytänyt siitä osin erilaisia kirjallisia kaikuja kuin minä. Mielenkiintoista!
Jarmo Ihalainen: Perheestä ja alastomana juoksemisesta. Sammakko, 2012. Kannen kuva: Toni Knuutila / Rodeo, kannen ulkoasu: Riikka Majanen