Doris Lessing: Eloonjääneen muistelmat

 

Juteltiin ystävän kanssa kirjoista. Hän sanoi ärsyyntyvänsä teoksiin, jotka ovat liian vaativia, sellaisia, että ne tuntuvat julistavan: ”Vain sivistynyt älykkö ymmärtää tämän tekstin.” Tiesin tasan tarkkaan, mitä hän tarkoitti, sillä itsetietoisuus suututtaa minuakin, kirjoissakin. Toisaalta jotkut kirjailijat ovat ihailtavia siinä, että he kirjoittavat taidokkaasti ja varmasti, vaativat lukijalta – mutta vaikka tältä menisi osa tekstistä ohikin, kirjan jälkeen on sellainen olo, että on tullut kuitenkin kohdellusti ystävällisesti, ei ylimielisesti. Mainitsin ystävälleni esimerkkinä Leena Krohnin, mutta yhtä hyvin olisin voinut puhua Doris Lessingistä. Olen lähes varma, etten saa hänen teoksistaan joka ajatusta ja merkitystä irti, mutta se ei haittaa. Kun olen luonnollisesti kulkevan ja viisaan tekstin äärellä, minun on hyvä olla.

Niin myös Elonjääneen muistelmien kanssa. 

Eloonjääneen tarina sijoittuu tulevaisuuteen ja pieneen englantilaiseen kaupunkiin. Kuten kirjan nimestä voi päätellä, jotain pahaa on tapahtunut maailmalle. Minäkertoja, aikuinen – ehkä keski-ikäinen – nainen muistaa vielä entisen ajan, joka tuntuu muistuttavan kovasti meidän aikaamme. Nainen tuntuu myös pärjäävän melko hyvin, vaikka kaikesta on pulaa, kaupunki on puoliautio ja kulkurinuorien jengit vaeltavat kaduilla. Ja vaikka kaikki on epämääräistä, on ihmisillä myös tieto, miten sopeutua olosuhteisiin:

 

Minä olin aika paljon ulkona, täydessä touhussa keräämässä uutisia niin kuin muutkin. Sillä samalla kun minulla oli radio niin kuin kaikilla muillakin ja kuuluin sanomalehtirenkaaseen – sanomalehtien puutteen takia muutamien ihmisten ryhmien oli pakko ostaa lehtiä yhdessä ja panna niitä kiertämään – samalla minä niin kuin kaikki muutkin kävin hankkimassa todellisia uutisia sieltä missä ihmiset kokoontuivat, kaduilta, baareista, pubeista, teehuoneista. Kaikkialla kaupungissa tällaiset ihmisryhmät liikkuivat paikasta toiseen, pubista teehuoneesen, sieltä baariin ja sellaisten kauppojen edustalle jotka vielä myivät televisioita. Nämä ryhmät olivat kuin yleiseen tiedonvälitykseen kasvanut ylimääräinen elin: koko ajan uusia ryhmiä, pariskuntia ja yksinäisiä ihmisiä liittyi yhteen, kuunteli, sekoittui, tarjosi toisille mitä itse oli saanut kuulla – uutisista oli tullut eräänlaista valuuttaa – huhuja ja juoruja maksettiin huhuilla ja juoruilla.

 

Naisen lisäksi kirja kertoo Emilystä, varhaisteini-ikäisestä tytöstä, jonka nainen saa yllättäen huostaansa. Erityisesti Emilyn tarina kiinnosti ja kosketti minua. Vaikka on selvää, että Emilyllä on ollut vaikeita kokemuksia, hän on silti kaikessa juroudessaan ja ailahtelevaisuudessaan myös kuin kuka tahansa vähän yli kymmenvuotias tyttö. Emily kasvaa tarinan myötä naiseksi, kokee ensirakkauden ja löytää ystäviä. Hän on yhtäaikaa neuvokas ja avuton sekä tyly ja ystävällinen, niin kuin nuoret usein ovat. Osa Emilyn salaisuudesta selittyy kertojanaisen näyillä, ikään kuin aikamatkoilla toiseen todellisuuteen.

Emilyllä on erityinen suhde Hugoon, kummalliseen keltaiseen eläimeen, jonkinlaisen kissan ja koiran sekoitukseen. Ken on lukenut Lessingiä ja Lessingistä enemmän, tietää, että eläimet ja etenkin kissat ovat hänelle tärkeitä, ja Lessing myös pitää eläimiä aitoudessaan ihmistä viisaampina. Myös Eloonjääneen muistelmissa on kuvattu ihmisen ja eläimen olemuksia ja keskinäistä suhdetta kiinnostavasti ja eläintä kunnioittaen. Esimerkiksi:

 

Mutta ihmiset tarvitsevat orjia, uhreja ja alituisia seuralaisia, ja tietenkin monet ”lemmikeistämme” ovat tätä kaikkea koska niistä on tehty sitä mitä niiden meidän mielestämme pitää olla – aivan kuin ihmisolennostakin voi tulla sitä mitä hänen oletetaan olevan. Mutta ei kaikista, ei suinkaan; koko ajan, kautta elämämme, missä kuljemmekin, meitä arvostelevat eläimet, jotka seuraavat kulkuamme, ja ajoittain ne osoittavat käytöksessään ylevyyttä joka on… niin, jota me sanomme inhimilliseksi.

Hugo, tämä köntys luontokappaleeksi, oli suhteessaan Emilyyn hienotunteinen kuin uskollinen rakastaja – – 

 

Kiiltomadon arviossa esitetään ajatus, että Eloonjääneen muistelmia voi lukea ikään kuin Lessingin kommenttina maailman menoon. Sama kävi itsellänikin mielessä, mutta sitä en tiennyt, että kirjan alaotsikkona on ensin ollut ”yritys omaelämäkerraksi”. Olen lukenut Lessingin varsinaisen omaelämäkerran ensimmäisen osan ja aika monta Lessingin romaania, mutta Eloonjääneen tapahtumat tuntuivat silti niin oikeasta elämästä etäännetyiltä, etten osannut poimia tekstistä muuta lessingmäistä kuin tarkan maailman havainnoinnin ja kissarakkauden.

Siitä puheen ollen. Kirjoitin joskus kirjapoluista. Pystyn harvoin tarkasti sanomaan, mistä olen saanut idean minäkin kirjan lukemiseen, mutta tämän kirjan suhteen olen varma. Ensin äitini kertoi lukeneensa Emmi Itärannan dystopian Teemestarin kirja ja sitten Liisa kirjoitti Doris Lessingin Erittäin kissamaista -teoksesta. Molemmat ovat minullekin tärkeitä kirjoja. Tuli olo, että haluan taas Lessingiä, ja Teemestarin kirja nostatti idean hakeutua juuri tämän dystooppisen tarinan ääneen. Suosittelen tarinaa muillekin. Eloonjääneen muistelmissa ei lopulta tapahdu kauheasti, mutta kirjan tarina tuntuu elävältä ja jää askarruttamaan.

Olen aiemmin kirjoittanut Doris Lessingin Viidennestä lapsesta ja sen suomentamattomasta jatko-osasta Ben, in the World. Erittäin vaikuttavia kirjoja!

 

Doris Lessing: Eloonjääneen muistelmat (The Memoirs of a Survivor, 1974). Suom. Kyllikki Villa (1988). Otava 2007, 2. painos.