Maarit Verronen: Varjonainen
Maarit Verrosen Varjonainen on inhottava ja ahdistava, mutta myös trillerimäisen koukuttava ja ennen kaikkea voimakas, hieno kertomus. Se saa pohtimaan sekä suomalaista yhteiskuntaa että sitä, voiko kirja olla hyvä, jos sen päähenkilöstä ei ollenkaan pidä.
Varjonaisen kansi tuo mieleen Estonia-onnettomuuden, ja samankaltaisella turmalla alkaa tarinakin. Nuorehko suomalaissukuinen, mutta Siperiassa rankan elämän viettänyt nainen on laivassa salamatkustajana. Vaikka hän pelastuu onnettomuudessa, elämä jatkuu haaksirikkoisena. Millaista on, kun ihmisellä ei ole papereita eikä siis identiteettiä? Voiko toisen ihmisen identiteetin varastaa? Mitä kaikkea voi tehdä pelastaakseen itsensä?
Luulin ensin, että kirja kertoisi, millaista on hakea turvapaikkaa Suomesta (tai muusta länsimaasta). Päähenkilö – hänen nimeämisensä tuntuu hankalalta, koska hän esiintyy monella nimellä ja henkilöllisyydellä – ei kuitenkaan luota viranomaisiin vaan ryhtyy määrätietoisesti muuttumaan suomalaiseksi kaikin tavoin. Aluksi hän piileskelee hylätyssä siirtolapuutarhamökissä ja viettää aikaa työttömien tapaamiskeskuksessa, mutta vähitellen tarinasta tulee yhä monimutkaisempi ja hurjempi. Pari kertaa ihan säpsähdin nopeaa juonenkäännettä, moni asia tuntui myös hyvin vastenmieliseltä. Täytyy lisäksi sanoa, että vaikka kertomus oli kaikkkineen hyvin tehokas, oli se myös aika absurdi. Tai sitten minä en vain pikkusieluisessa espoolaispumpulielämässäni voi uskoa, mitä tässäkin talossa voisi tapahtua. Päähenkilö on kieltämättä hyvin fiksu ja hämmästyttävän määrätietoinen – ja niin tunteeton, että se kylmää. Alussa tuntemani empatianhäive katosi kirjan myötä. Arvostin Verrosen tarkkaa ihmis- ja yhteiskuntakuvausta, mutta toivoin, että hän olisi kaikessa aivan väärässä.
Pelkään, ettei hän ole. Vaikka Varjonainen on jännityselokuvamaisen sujuva ja raaka, siinä on paljon todentuntuisiakin elementtejä ja tärkeitä teemoja. Vaikeita perhesuhteita, alkoholismia, pikku- ja vähän suurempaakin rikollisuutta, monenlaisia kavalluksia ja huijauksia, elämän repaleisuutta ja toivottomuutta – ja sitä hyytävää tunteettomuutta. Tästä ankeiden aiheiden kokoelmasta huolimatta kirja ei sääli, selittele tai mässäile, ei varsinaisesti ankeile. Tarina kulki eteenpäin niin selkeästi ja määrätietoisesti, etten voinut kuin ihmetellä tällaista tekstin lujuutta.
Lisäksi ihmettelin siis myös sitä, pitääkö kirjassa olla joku samastuttava tai mieluummin mukava hahmo, että kirja todella pysäyttää ja jää mieleen. Voin sanoa, että tässä kirjassa ei ollut ensimmäistäkään. Nekin, jotka olisivat voineet olla, kuvattiin vain päähenkilön havaintojen kautta ja katosivat tarinasta äkillisesti. Huomaan, että jäin miettimään tarinaa kokonaisuutena mutta en yksittäisten hahmojen kohtaloita tai sitä, mitä heille myöhemmin tapahtui. Varjonainen oli minulle kiinnostavia sosiologisia ja psykologisia kannanottoja sisältävä, kiinnostavasti rakennettu kirjallinen teos, mutta ei sellainen ”kirjaa suurempi” elävä tarina.
Olen kuitenkin tyytyväinen, että sain luettua vihdoin yhden Maarit Verrosen teoksen. Olen joskus yrittänyt novellikokoelmaa. En muista enää kokoelman nimeä, mutta sen muistan ikuisesti, että jo ensimmäisessä kertomuksessa niin rujo nyrjähdys loppupuolella, että minulle tuli hieman huijattu ja varsinkin ihan fyysisestikin paha olo. Mukavuudenhalu voitti ja rajut jutut jäivät lukematta, mutta olen harmitellut asiaa, kun niin moni on kehunut Verrosen teoksia.
Oletko lukenut Maarit Verrosta? Mitä teosta suosittelet?
Savon Sanomissakin on kiinnitetty huomiota Varjonaisen ahdistavuuteen ja tunteettomuuteen.
Maarit Verronen: Varjonainen. Tammi, 2013. Kansi: Marko Taina