Hänen hienot kätensä – eli kokemuksia äänikirjoista
Juhani Ahon Papin rouva kuunneltavissa ja ladattavissa äänikirjana Yle Areenassa.
Kuunteletko äänikirjoja? Mitä kirjoja, missä ja miten kuuntelet niitä? Tai: jos et kuuntele, miksi et?
Minulle äänikirjat ovat pitkään olleet asia, josta olen innostunut, mutta joka ei liity omaan elämääni juuri ollenkaan. En halua yleensä kuunnella äänikirjoja julkisissa kulkuvälineissä tai muutenkaan paikoissa, joissa on meteliä, sillä hermostun, jos en kuule joka sanaa – tai jos joudun pitämään mp3-soittimeni äänenvoimakkuutta niin kovalla tasolla, että hiljaisempina hetkinä tuntuu kuin joku huutaisi korvaani. Kotonakaan en ole löytänyt sopivaa kuuntelupaikkaa tai oikeastaan -ajankohtaa. Hälisevän työpäivän jälkeen en yleensä halua kuulla mitään ylimääräistä kotona, ja vapaapäivinä taas harrastan kirjallisuutta jopa vähemmän kuin arkena.
Parasta äänikirja-aikaa minulle ovatkin talviset ulkoilulenkit luonnossa. Äänikirja tuo ulkoiluun mielekkyyttä, talviluonnossa ei ole muita ääniä häiritsemässä – tai kiinnostamassa, sillä etenkin näin keväällä haluan kuunnella lintujen laulua ja muita luonnon omia ääniä. Kuunteleminen tuo ulkoiluun uutta tunnelmaa ja jopa rytmiä. Muut asiat unohtuvat, kun liike ja lukeminen vievät mukanaan. Kirjojen lisäksi olen kuunnellut kieli- ja kirjallisuusaiheisia radio-ohjelmia. Olen huomannut, että lyhyet ”esitykset”, kuten radio-ohjelmat tai runot, sopivat minulle, joka en varsinaisesti ole nk. kuunnellen oppija. Ohjelmissa ei haittaa, jos ei kuule kaikkea, ja runoista taas tuntuu pääsevän kuunnellessa esiin jonkinlainen määrittelemätön ydin, tai runon syvin olemus, kun yhtä ja samaa runoa ei voi kerrata kuten lukiessa ja ihmetellä, mistä on kyse.
Viime aikoina len kuitenkin kuunnellut ihan äänikirjaa. Kävelyseuranani on ollut Juhani Aho, ja olen kuunnellut Tarja Keinäsen lukemaa Papin rouvaa. Se valikoitui kuunneltavaksi aivan sattumoisin, kun jokin aika sitten huomasin, että mm. Papin rouva on kuunneltavissa ja ladattavissa Yle Areenassa (ks. linkki yllä). Koska tiesin, etten ole erityisen hyvä kuuntelemaan pitkiä pätkiä enkä hahmottamaan suuria kokonaisuuksia kuuntelemalla, halusin kuunnella kirjaa, jonka tunsin jo ennestään ja jonka tiesin hyväksi.
Papin rouva on minusta erinomainen kuunneltunakin. Onnettomassa Elli-rouvassa on jotain hyvin koskettavaa, ja vaikka kirja sijoittuu selvästi menneesseen, on siinä sellaista yleisinhimillisyyttä, jota taidokkaissa, aikaa kestävissä kirjoissa on. Aina kun luen, tai tässä tapauksessa kuulen, Ahoa, harmittaa, etten ole perehtynyt (vielä!) sen enempää hänen tuotantoonsa.
Papin rouva -kävelyillä olen onneksi keskittynyt lähinnä itse tarinaan, mutta olen väistämättä analysoinyt myös kuuntelukokemusta. Huomaan, että vaikka tarina on tuttu, kuunteleminen on aivan erilaista kuin lukeminen!
Olen nopea lukija ja pystyn ottamaan kirjan pääpiirteittäin haltuun hyvin nopeasti ja vain selailemalla, jos haluan. Olen siis aika hyvä hahmottamaan tarinan kaaren, kokonaisen tarinan ja sen idean, ikään kuin rungon kaiken tekstin takana. Joskus kun syystä tai toisesta – joko tympiintymisen tai vaihtoehtoisesti liiallisen kirjanahmimisinnon – takia pikaluen kirjaa, tiedän jo lukiessani, että minulta jäävät kuitenkin monet nyanssit ja ylipäätään pienet yksityiskohdat huomioimatta.
Kuunnellun tarinan kanssa tuntuu olevan täysin päinvastoin.
Kun en voi itse vaikuttaa lukunopeuteen, olen lukijan armoilla. Huomaan, että vaikkei äänikirjoja varsinaisesti dramatisoida, lukijan äänenpainot saavat minut kiinnittämään huomiota tekstin asenteisiin ja etenkin niihin pieniin, usein niin kuvaaviin yksityiskohtiin. Vaikka muistan lukeneeni Papin rouvaa joskus suorastaan intohimoisesti, en muista ajatelleeni, kuinka tarkkaa ja osuvaa sen kuvaus on jopa ihmisten ulkonäön suhteen. Tällä Papin rouva -kerralla mieleeni on jäänyt jostain syystä voimakkaasti se, että pappilaan vierailulle tulevalla Olavi Kalmilla on sirot kädet; Ellin mies, pappi, on sen sijaan jo ulkoisesti ja tyylillisestikin eri maata kuin kulturelli, kiehtovaa ja maailmaa nähnyt Olavi.
Olavin käsiä kuvataan kirjassa näin:
Kädet oli hän myöskin nähnyt, kun ne ojentuivat ottamaan pöydältä albumia, ne olivat pienet ja hienot ja mansetit valkoiset ja puhtaat. Mutta joka sana kaikui hänen korvissaan ja soi jok’ainoa äänen väre, tuon tutun, sointuvan äänen. Ponnistaen kaikki voimansa sai hän kuitenkin itsensä sen verran rauhoitetuksi, että voi mennä miehensä kammariin ja sanoa virallisella äänellä:
– Herrat ovat hyvät ja tulevat illalliselle.
Käsihuomio on sinänsä mitätön, mutta kuitenkin kiinnostava, jotenkin äänikirjakokemukselle leimallinen. En ole varma, olisiko minusta kuuntelemaan kirjaa, jota en tunne entuudestaan – ei ainakaan kovin monimutkaista, tai sitten ainakin elämäni pitäisi olla nykyelämää vähemmän monimutkaista, että jaksaisin keskittyä kuultuun niin, että senkin takaa hahmottuisivat ne suuret linjat. Olen kuitenkin ehdottoman kiinnostunut ja innostunut jatkamaan kokeilua, jossa kuuntelen äänikirjana teosta, jonka tunnen jo lukemisen kautta: on kiehtovaa, että kuunneltu tarina on samaan aikaan tuttu ja erilainen. En yhtään ihmettele aiempaan äänikirjavinkkaukseeni tullutta kommenttia, jonka mukaan ainakin yksi yritys kauppaakin kirja + äänikirja -paketteja, joissa on yksi ja sama teos kahdessa formaatissa.
Lopuksi: vaikka äänikirjatunteeni taitavat olla pikemminkin uteliaisuutta ja kokeilunhalua kuin mullistavaa suurta paloa, Audible on palvelu, joka kiinnostaisi minua jo kielen oppimisen takia. Jos sitä alkaisi kuunnella kevyttä kirjallisuutta englanniksi tai vaikka ranskaksi, ainakin altistaisi itsensä kielelle, vaikkei kuuntelukokemuksesta tulisi kovin syvällinen. Salla on kirjoittanut Audiblesta sekä lukuisista äänikirjoista.
Yhden äänikirjavinkin osaan minäkin antaa jo tällä vähäisellä kokemuksellani. Kannattaa joskus tyhjentää kuuntelulaite niistä kirjoista tai muista sisällöistä, joita ei kuuntele juuri nyt. Mp3-soittimelleni on jäänyt kaikkien aikojen ensimmäinen äänikirjani, Muumipeikon pyrstötähti, jonka olen ladannut ilmaiseksi jostain. Vanha soittimeni on alkanut sekoilla ja heittää välillä keskelle Papin rouvan kahvitarjoiluja Muumipeikon. Se kuuntelukokemus on varsin surrealistinen.