Muumimaraton eli kokemuksia muumiromaaneista

 

 

Sade tanssi jatkuvasti katolla ja tuuli oli yhä yltynyt. Se ulvoi savupiipussa, ja kaakeliuunin luukut kalisivat huolestuttavasti.

(Muumipeikko ja pyrstötähti)

 

Loppuvuoden synkät illat ovat parasta muumienlukuaikaa ja nyt on suuren muumikeskustelun aika. Tarkoitus on siis vapaasti jakaa ajatuksia siitä, mikä muumeissa kiehtoo tai ei kiehdo. Muumiajatukset voivat perustua vanhoihiinkin lukukokemuksiin. Olisi hauska kuulla esim. mahdollisista suosikkihahmoista tai siitä, missä ja miten olette muumeja lukeneet. Entä mikä on muumien sanoma?

Moni varmaan lukee muumeja yhdessä lasten kanssa, mutta minä olen lukenut niitä vain yksikseni ja aikuisena. Toki olen kuullut muumeista lapsenakin ja jotain lukenut itsekin, mutta varsinaisesti katson löytäneeni tieni Muumilaaksoon vasta aikuisena, ensin opiskelijana ja vielä vahvemmin viime vuosina.

 

Suuri muumitulva

 

 

Luin muumimaratonia varten aikajärjestyksessä romaanit Muumit ja suuri tuhotulva, Muumipeikko ja pyrstötähti, Vaarallinen juhannus, Taikatalvi,  Näkymätön lapsi, Muumipapan urotyöt ja Muumipappa ja meri. Taikurin hattua en ikävä kyllä omista ja Muumilaakson marraskuukin jäi vahingossa välistä.

Kirjoitin jo ensimmäisestä muumiromaanista, Muumit ja suuri tuhotulva. Kirjassa oli kiinnostava alkupuhe, mutta muuten teos oli näistä romaaneista kaikkein lapsellisin ja hioutumattomin. Jatkossa hahmot tuntuivat syventyvän kirja kirjalta ja myös muumifilosofia kehittyi. Tätä muutosta oli kiehtovaa seurata. Olin myös ylpeä Tove Janssonin puolesta: useinhan käy niin, että kun kirjailija jatkaa samaa teemaa teos teokselta, sarjaan tulee latteita välitöitä tai käy jopa niin, että se huononee loppua kohden. Muumeissa on onneksi päinvastoin.

Koen tekeväni vääryyttä hienoille kertomuksille, kun niputan monta kirjaa yhteen. Alun perin ajattelin kirjoittaa jotain jokaisesta muumiromaanista, mutta siitä tulisi ihan liian pitkä teksti, lisäksi tällaisen rupeaman jälkeen on hieman hankalaa pitää eri kirjoja erillään mielessään… No, niputusvääryys on tämä pikatoteamus: Muumipeikko ja pyrstötähti, Vaarallinen juhannus ja Taikatalvi olivat minusta viehättäviä ja viisaita kirjoja, mutta kuitenkin aikuisesta lukijasta enemmän vain satu- tai seikkailukirjoja. Toki niistäkin löytää suuria teemoja, onhan esim. Pyrstötähdessä kyse mahdollisesta maailmanlopusta ja Taikatalvessa yksinäisyydestä ja elossaselviytymisestä, mutta silti. Nämä ovat kirjoja, joita luen mukavuuden ja nostalgian vuoksi, en niinkään suuren viisauden.

Suurta viisautta löysin Näkymättömästä lapsesta. Olen kertonut, että en joskus saanut luettua sitä ikävässä, sekavassa elämäntilanteessa. Nyt luin kirjan mielelläni, mutta ymmärsin kyllä, mikä minua oli kirjassa riipaissut.

Etenkin nimikertomus Näkymätön lapsi on lohduton ja liikuttava, toki opettavainenkin. Pieni Ninni on kadonnut näkyvistä, koska häntä ei ole huomioitu! Onneksi hänet huomioidaan takaisin. Sama ajatus löytyi muistakin tarinoista: esim. Mörkö on kyllä näkyvä mutta ikään kuin olematon, koska kukaan ei ole välittänyt siitä.

Näkymättömässä lapsessa on myös esim. orpolapsia ja onnettomia hemuleja, joten mitenkään hilpeä kirja ei ole kyseessä. Joulukin esiintyy kertomuksessa Kuusi uhkaavana, tuntemattomana vaarana.

Kaksi suosikkimuumiani, Muumipapan urotyöt ja Muumipappa ja meri, eivät ole myöskään hilpeitä. Hyvänen aika, Muumipappahan on mahdottoman itsekeskeinen ja uppiniskainen, välillä oikea jäärä! Hän on saanut nuorena seikkailla Merenhuiske-veneellään, mutta silti hän karkaa nuorena perheenisänä hattivattien matkaan ja myöhemmin pakottaa perheensä muuttamaan majakalle keskelle ei mitään, koska hän kaipaa aina jonnekin. Majakkasaarella hän sitten esitelmöi kalansaalistaan; asia, toi mieleeni eräät tosielämän esitelmöinnit niin että itketti ja nauratti.

Silti Muumipappa on suosikkini Muumilaakson asukkaista. Olen itsekin vähän sellainen, että kannan kyllä vastuuni, mutta mieleni askartelee milloin missäkin. Minusta Muumipappa on hyvin aidon tuntuinen hahmo pitäessään itseään hyvin viisaana, usein vähän muita parempana (tätä puolta kieltäydyn näkemästä itsessäni ;)). Vaikka hän vaikuttaa välillä umpimieliseltä, hänellä on keskittymiskykyä, herkkyyttä ja silmää pienille asioille, olipa se sitten vaimon yllätyslahja tai luonnonilmiö. On hauki-ilma, tietää Muumipappa.

 

Ystävyyttä, kurittomuutta, filosofiaa

 

 

Ensimmäisissä kirjoissa olin hämmästynyt ”oikeiden” eläimien määrästä tarinoissa. Olin unohtanut Piisamirotan ja Silkkiapinan, ja näiden lisäksi tarinoissa oli muitakin eläimiä sekä jopa ihmisiä tai ainakin ihmismäisiä hahmoja. Myöhemmissä tarinoissa ihmiset katosivat ja eläimiäkin oli koko ajan vähemmän.

Sen sijaan kirjojen tunnelma alkoi tulla yhä satumaisemmaksi, vaikka tarinat vakavoituivat. Oikein odotin Muumipapan ja meren kohtausta, jossa Muumipeikko katselee rannalla tanssivia merihevosia:

Ne nelistivät hiekalla edestakaisin pää pystyssä ja harja liehuen, hännät hulmusivat takana kuin pitkät, kiiltävät laineet. Ne olivat kuvaamattoman kauniita ja kepeitä ja tiesivät sen itse, ne keimailivat julkean luontevasti – toisilleenko, itselleen, saarelle vai merelle, se oli yhdentekevää. 

Toisaalta juuri Muumipapassa ja meressä näen myös paljon yhtymäkohtia realistisiin tarinoihin ja oikeaan elämään. Janssonin Kesäkirjan saaressa on paljon samaa kuin Muumipapan ja meren majakkasaaressa, samoin tuntuisi olevan Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän kesämökkisaaressa Klovharussa. 

Viisauden ja ajoittain pirullisenkin huumorin ohella kirjat ovat jotenkin syvän inhimillisiä.

Kirjoissa käsitellään paljon yksinäisyyttä ja onnea/onnettomuutta, mutta onneksi tarinoiden maailmankuva ei ole yksioikoinen. Muumimamma kyllä itkee, kun pappa lähtee hattivattien mukaan, mutta mitään suurta erodraamaa ei synny. Moni hahmo on jotenkin vinksahtanut, mutta saa ollakin: kirjoissa on paljon yksinäisiä ja kummallisia mutta silti tyytyväisiä hahmoja. Ydinperheen käsite on aikamoisen tuntematon, kun väkeä tulee ja menee – mutta kaikkiin suhtaudutaan ainakin lopulta ystävällisesti, se lienee muumien tärkein viesti. Muita viestejä ovat piristävästi mm. se, ettei kotitöiden tai koko elämänjärjestyksen kanssa ole niin nokonuukaa.

-Tänään minä en pese astioita, sanoi Muumimamma hilpeänä. Ja voi olla, etten pese enää milloinkaan.

(Vaarallinen juhannus)

 

Linkki- ja kirjavinkkejä

 

Muumeista ja Tove Janssonista löytyisi paljon tutkimustietoa, mutta kirjoittelin tämän maratonpostauksen nyt vain vapaasti omia vaikutelmiani purkaen. Suosittelen Tove Janssonista kiinnostuneille Boel Westinin elämäkertateosta Tove Jansson: Sanat, kuvat, elämä sekä Sirke Happosen väitöskirjaa Vilijonkka ikkunassa – Tove Janssonin muumiteosten kuva, sana ja liike. Lisäksi Jukka Laajarinne kirjoittaa kiinnostavasti muumifilosofiasta sekä omasta muumisuhteestaan teoksessa Muumit ja olemisen arvoitus.

Toveen tutustumisen voi aloittaa myös Moomin Charactersin Tove Jansson -sivustolta. Tämän jutun kuvitus on anastettu samaisen sivuston Muumien maailma -osiosta. Siellä on mm. kaikkien muumihahmojen luonnehdinnat.

Eiköhän tämä riitä. Asiaa olisi vielä, mutta katsos, siinä se kirjan tekemisen niksi onkin, että osaa lopettaa luvun silloin kuin se on kauheimmillaan (Muumipappa teoksessa Muumipappa ja meri). Siirrän siis puheenvuoron muille.