M. J. McGrath: Jään muisti
Hän veti kalan vedestä, tappoi sen ja asetti sen suun veden ääreen, jotta sen sielu voisi palata kotiin. (s. 209)
Maija, joka elää Kirjojen keskellä, kuvaili tätä ekotrilleriä juuri osuvasti: ”Vaikka kirja kokonaisuutena ei jättänyt kovin mieliinpainuvaa jälkimakua, niin tykkäsin arktisen luonnon kuvauksista. Ja kyllä minä jotain opinkin, kuten sen, ettei jääkarhun maksaa saa syödä.”
Samanlaiset fiilikset jäivät minullekin. Halusin lukea lontoolaisen M. J. McGrathin teoksen Jään muisti siksi, että se tapahtuu Kanadan tundralla ja osin Grönlannissa, kuvaa inuittien elämää ja karua, kaunista luontoa. Vaikka kertomus sijoittui nykyaikaan, se kuulosti paikoin kovin muinaiselta – tai no, ainakin hyvin arktiselta.
Tästä kaikesta pidin kovasti. Olin myös toiveikas, että trillerin ekoteema, luonnonvarojen väärinkäyttö eli amerikkalaisten ja venäläisten öljy-yhtiöiden taistelu napa-alueista, nostaisi trillerin yli keskitason. Minusta trillereitä on mukava lukea, jos niissä on ”suurempi viitekehys”, esim. juuri ekologinen kannanotto (Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa) tai ne liittyvät tiettyyn aihepiiriin tiukasti (Karo Hämäläisen Erottaja).
Jään muisti oli kyllä kiinnostava, mutta siinä oli ehkä vähän liikaakin aineksia. Kirjaa luonnehdittiin takakannessa jännittäväksi, mutta minusta jännitys löytyi vasta aivan loppumetreillä. Sitä ennen seurasin kiinnostuneena mutta paikoin teemojen moninaisuudesta ja aihepiireistä tuskastuneena päähenkilön, kolmikymppisen inuittinaisen Edie Kiglatukin, ihmissuhdeasioita, inuittikansan alkoholiongelmia, toisaalta elämää ikään kuin yhteydessä luontoon. Edien omatoimiset murhatutkimukset tai öljy-yhtiöiden toiminta jäivät mielessäni lähes sivuun, kun inuittien tavallinen elämä vei päähuomioni. Paikoin tulivat mieleen kotimaiset arktisen hysterian kuvaukset: osataan sitä muuallakin sopeutua karuihin oloihin ja pieneen ihmismäärään viinaa vetämällä ja kotikylän väen kesken sekoilemalla.
Lievistä moitteista huolimatta olen tyytyväinen, että luin kirjan. Kuten Maija, minäkin opin hurjasti uutta tundran asukeista ja heidän elinympäristöstään. Ja eläimistä – ennen karhut ja koirat saattoivat leikkiä yhdessä, kun kaikilla oli tarpeeksi ruokaa ja elintilaa! Olin myös ilahtunut, että kirjan lopussa oli parin sivun faktaosio inuktutin kielestä ja kirjan tapahtumapaikoista arktisessa Pohjois-Kanadassa. Harmittelin, etten voinut tutustua tähän tarinaan inuktutin kielisenä elokuvana. Nimittäin:
Puhuttu inuktitut kuulostaa pehmeältä, se solisee kuin pienten kivien yli virtaava puro. Inuitit korottavat ääntään vain harvoin, ja suorien kysymysten esittämistä pidetään epäkohteliaana. Edie Kiglatuk tekee tähän poikkeuksen, ja se saattaa osin selittää, miksi hän on jäänyt ulkopuoliseksi omassa yhteissössään. (s. 397)
M. J. McGrath: Jään muisti (White Heat, 2011). Like, 2012. Suom. Anu Nyyssönen
M. J. McGrath ja Risto Isomäki kertovat 15.2. Liken kirjakaupassa Helsingissä, miten ekotrillereitä tehdään. Lisätietoa tapahtumasta täältä.