A. S. Byatt: Lasten kirja (vaikutelmia)
En ole suuren suuri jouluihminen, mutta kaipaan minäkin tähän joulun ja vuodenvaihteen aikaan jotakin satumaista, mielellään myös kirjojen muodossa. Joulun aikaan myös kuvittelen aina uppoutuvani johonkin tiiliskivilukuromaaniin, vaikka tuskin niin kauheasti tänääkään jouluna oikeasti luen.
Jotta jouluun kuuluisi edes puolikas tiiliskiveä, aloitin pari päivää sitten A. S. Byattin houkuttelevan vanhanaikaiselta ja taianomaiselta kuulostaneen ja näyttäneen teoksen Lasten kirjan; tarkoituksenani ei ole lukea vain sitä (971 sivua!) lähiaikoina, vaan nautin Lasten kirjasta palasen silloin tällöin. Pidin Byattin Riivauksesta, joskaan en ehkä tarpeeksi, kun huomaan aika pitkälti jo unohtaneeni teoksen.
Mutta Lasten kirjaa en unohda, sen luulen tietäväni jo nyt. Kirja on todella paksu ja olen jo neljännessä luvussa hieman sekaisin henkilöissä, mutta se ei haittaa. Tässä on ihana tunnelma! Ote sivuilta kirjan melkein ensiriveiltä:
Julian Cain oli kotonaan South Kensingtonin museossa. Hänen isänsä, majuri Prosper Cain, oli museon jalometallien erikoisintendentti. Julian oli juuri täyttänyt viisitoista vuottan ja sisäoppilaana Marlowen koulussa, mutta oli kotona toipumassa pahasta keltataudista. Hän oli rakenteeltaan hento, ei pitkä eikä lyhyt, kasvonpiirteet olivat terävät ja iho kelmeä ilman keltatautiakin. Hänellä oli yllään koulupuku ja suorat mustat hiuksensa hän kampasi keskeltä jakaukselle.
Tämä kolkutteli heti joitakin Alcott- ja muita tyttökirjamuistoja minussa. Mennyt maailma (Britannia ja muu Eurooppa), yksityiskohtainen kerrontatapa, orpolapsi, hyväntekeväisyyttä (orpo pelastetaan), salaisuuksia (ennen pelastumistaan orpo asuu salaa museossa, piirtää päivisin ja nukkuu öisin hautakivellä). Polvihousuja, juhannusjuhlia, Shakespearen näytelmiä, naimakauppoja ja ennenaikaisia kuolemia… Sisäoppilaitos ja keltatauti! Juuri tällaisia vanhan ajan kirjoja rakastin lapsena. Milloin en istunut nenä kirjassa, kuvittelin olevani kirjojen maailmassa.
Jo toisessa luvussa kävi ilmi, ettei tämä ole oikeasti lasten kirja, tai ainakin tämä on paljon suorasukaisempi kuin häveliäät, opettavaiset lapsuudenlukemistoni, varmasti rankempikin. Aikuisena en myöskään jaksaisi näin ”vanhanaikaisia” kirjoja jatkuvasti, mutta juuri nyt kirja tuntuu aivan täydelliseltä. Ja vaikken enää hihku, että eläisinpä 1800-1900-lukujen vaihteen elämää, nyt nautin jo siitä, että kirja herättää vaistomaisesti tunteen: miten kiinnostavaa tätä onkaan varmasti ollut suunnitella ja kirjoittaa!
Kyseessä on siis aikamatka vanhaan Britanniaan. Parasta olisi lukea tämä jossain maalaiskartanossa, mutta paremman puutteessa kynttilänvalo + sherrylasi + kotisohva tarjoavat sopivat puitteet nekin.
Kiinnostuin kirjasta, kun Helsingin Sanomien Suvi Ahola esitteli sitä ja sen aatemaailmaa monipuolisesti. Kirjabloggareista teoksen (alun) on lukenut ainakin Sinisen linnan kirjaston Maria. Karoliinan Kirjavassa kammarissa taas voi äänestää, josko kirja sopisi keväällä kimppaluettavaksi.
Sopii se, kaikenlaiseksi luettavaksi vanhojen tyttö- ja nuortenkirjojen sekä historiallisten, yhteiskunnallisten tarinoiden ystäville. Myös laadukkaaksi joululahjaksi!
Palaan asiaan. Nyt hautaudun Lasten kirjan kanssa viltin alle. Onneksi myrskytyyli helisyttää ikkunoita.
”Ja miksi sinä haluat isona, Florian?”
”Kettu”, sanoi Florian vuorenvarmana. Minusta tulee kettu, joka asuu metsässä ketunkolossa.” (s. 93)
A. S. Byatt: Lasten kirja (The Children’s Book). Teos, 2011.Suom. Kersti Juva. Ulko-asu ja kansi: Iira Oivo.