Anna-Kaari Hakkarainen: Verkko
Millaista Suomessa olisi ollut muutama vuosikymmen sitten, jos Neuvostoliitto olisi miehittänyt Suomen? Ainakin sellaista, että siitä voisi kirjoittaa romaanin, jossa on upea avauskohtaus ja innostava loppu, mutta joka ei muuten jää erityisemmin mieleen. Anna-Kaari Hakkaraisen esikoisromaani Verkko oli hieman ailahteleva lukukokemus.
Hakkaraisen vaihtoehtohistoria lähtee siis kiinnostavasti, jotenkin vangitsevasti liikkeelle. Ollaan 1970-luvun Hangossa ja pieni, yksinäinen ja hieman eriskummallinen Peter-poika makaa kalastusverkkojen päällä:
Kevään pieksemä piha, sen keskellä verkkokasa ja verkkokasan päällä poika rähmällään, jalat ja kädet harallaan kuin meritähdellä.
Ohikulkijat ihmettelivät usein, mahtoiko poika hengittää. Makasi niin paikallaan, tuntitolkulla pää työnnettynä verkkojen sotkuisiin onkaloihin.
Kyllä Peter hengitti. Hän hengitti sisäänsä verkkojen syvää salaisuutta, kalaa, suolaa ja kuivunutta levää. Iltaisin hän kirjoitti päiväkirjaansa kuinka oli nähnyt verkoissa merirosvolaivoja, merenneitoja ja kopeekoita täynnä olevia puuarkkuja.
Herkkää, tarkkaa ja aitoa. Pidin Hakkaraisen selkeästä mutta tunnelmallisesta kielestä. Tuli olo, että kirjoittaja tuntee henkilöhahmonsa ja välittää heistä. Hakkarainen on taustaltaan toimittaja, ja tuntui, että se näkyi tekstissä hyvinä ominaisuuksina: Hakkarainen kertoo havainnollisesti ja sujuvasti, mutta ei selittele tai kiirehdi liikaa.
Mutta. Tuo aloituskohtaus vei minut siis heti mukaansa, ja loppuakin luin kiinnostuneena vaan en yhtä eläytyen kuin heti alussa. Vaikka Hakkaraisen aihe, kuvitteellinen Neuvosto-Suomi, on kiinnostava, sen kuvaus ei ollut minusta erityisen yllättävää. Peterin isä on kadonnut, isovanhemmat nukahtavat ”vahingossa” takanpelti kiinni, perheissä on salaisuuksia ja ylipäätään on ankeaa, oikein mihinkään ei voi luottaa. Peter ajautuu armeijaan, sankariksikin, mutta ainoa mikä häntä lopulta kiinnostaa, on hänen isänsä kohtalo. Sellaisia tarinoita on kai kerrottu aiemminkin, joskaan ei ehkä Neuvosto-Suomen viitekehyksestä.
Lopulta minusta kirjassa ei ollutkaan kiinnostavaa sen Neuvosto-teema ja yleinen ajankuvaus vaan Peterin kasvukertomus. Hakkarainen on ansiokas etenkin lapsuuden kuvaajana, joten olisin melkeinpä toivonut, että hän olisi kirjoittanut vain pienen kummallisen pojan kasvukivuista. Olen jostain syystä lukenut viime aikoina muitakin lapsuuskuvauksia, ja minusta Verkon kuvaus oli parempaa kuin esim. kiitettyjen Ihmelapsien.
Paljastan, että tässä vaiheessa tätä kirjoitusta kurkkasin Googleen, kun en keksinyt, miten lopetan arvion kirjasta, joka oli selvästi hieno tai ainakin mukiinmenevä mutta meni minulta epämääräisesti ohi. Haa – huomaan, että Booksy on ollut jokseenkin samaa mieltä. Lopetan siis bloggarikollegan sitaattiin ja totean Booksyn tavoin: ”Rutinasta huolimatta olen iloinen, että luinVerkon, sillä Anna-Kaari Hakkaraisesta luultavasti kuullaan vielä.” Lisään vielä, että kunhan kuullaan, luen lisää Hakkaraista varmasti – etenkin jos hän kertoo meritähtipojista.
Anna-Kaari Hakkarainen: Verkko. Tammi, 2011.