Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia

 

Aina kun joku puhuu Anna-Leena Härkösen kolumneista, minua alkaa hihityttää. Olen lukenut ensimmäisen Härkösen kolumneista kootun kirjan Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia monia kertoja, ja se on ainoita kirjoja, joita osaan paikoin siteerata ulkoa. Härkönen on kolumnisti-idolini, jonka hengessä olen joskus itsekin kirjoitellut mm. naisen elämän koukeroista pöytälaatikkoon.

Tartuin siis innolla uuteen kolumnikokoelmaankin. Uunituore Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia koostuu Anna-lehdessä vuosina 2003–2011 ilmestyneistä kirjoituksista. Härkösen pirullinen tyyli on tallella ja tunnistettavissa.

Muistan, että Terveisiä pallomerestä -teoksen kolumnit eivät naurattaneet minua aikoinaan yhtä paljon kuin Härkösen varhemmat kirjoitukset, koska pallomerijutut käsittelivät pitkälti perhe-elämää. Laskevassa neitsyessä taas huomasin nauttivani eniten juuri perhe-elämän tai ainakin perheenjäsenien kuvauksesta: miten lapsi pyytää, että Pariisin Euro Disney -kaaoksessa jäätäisiinkin hotellihuoneeseen huvipuiston laitteisiin jonottamiseen sijaan tai millaista on, kun naisella on käsi paketissa ja mies joutuu väkertämään hänelle ponihännän. Lapsettomana en ole kohdannut monista blogipohdinnoistakin tuttua äitimyyttiä – olipa se todellinen tai äidin päänsisäinen juttu, riippuu varmaan aiheesta ja perhetilanteesta – mutta Härkönen osaa kertoa siitä(kin) itseironisesti, samoin esimerkiksi pari- ja sisaruussuhteista. Tällä kertaa hän tuntui kertovan aika monessa kirjoituksessa myös kauneudesta ja kosmetiikasta. Lisäksi pari muistakin aiheista kertovaa kirjoitusta tuntui hieman täytejuttumaisilta; nuo kirjoitukset eivät iskeneet, mutta kokonaisuutena Laskeva neitsyt oli niin naseva ja viihdyttävä kuin toivoinkin. Niin kauan kuin Härkönen kolumnoi, tulen lukemaan hänen kirjoituksensa ja niistä tehdyt kirjat.

Olin viime keväänä kuuntelemassa Anna-Leena Härkösen luentoa Miten kirjani ovat syntyneet -luennolla (olen kirjoittanut siitä täällä). Olen aina pitänyt Härköstä hyvänä ja kiinnostavana kirjailijana ja etenkin hyvänä ja kiinnostavana tyyppinä: vaikka en ole erityisemmin innostunut kaikista romaaneista tai edes lukenut uusimpia, fanitan Härköstä yhä edelleen. Luennolta lähtien olen myös sympatiseerannut häntä kovasti. Härkönen mm. kertoi, että pakinatyyppiset kolumnit ovat hänelle tärkeitä, koska niiden lajityyppi mahdollistaa revittelyn, niissä saa ikään kuin olla itseään rohkeampi. Toisaalta Härkönen kiisti, että hän taktikoisi millään kirjallaan tai kirjoituksellaan, vaikka siitäkin häntä on syytetty. Ainakin luento-Härkönen tuntui pikemminkin huolestuneelta kuin juonittelevalta tekstiensä vastaanoton suhteen.

Tässä osoitteessa ei siis tarvitse huolehtia, miten kolumnit otetaan vastaan: tyytyväisyydestä huokaisten ja ilkikurisesti hymyillen.

 

Ote kirjoituksesta Jos et sä soita, s. 92:

Tunnistatte varmaan kaikki esimerkiksi seuraavan tilanteen: mies on matkalla kavereittensa kanssa, sanotaan nyt vaikka formulakisoissa Saksassa. Nainen soittaa miehelle.
– Hei kulta, hän sanoo pehmeästi.
– Hei, mies vastaa ja kuulostaa pöllämystyneelt. – En kai mä herättänyt sua? – Ei, et herättäny. Miten niin? – No kun sun ääni kuulostaa jotenkin oudolta.
– Eikä kuulosta.
– Kyllä se mun mielestä kuulosti.
– Kiva ku soitit. Mitä kuuluu?
– No ihan okei, on vaan vähä ikävä.
– Niin.
– Miten siellä menee?
– Hyvin. Täällä on ollu jotain kakskytviis astetta.
– Täällä sataa.
– No voi hitto.
(Kiusallinen hiljaisuus.) Niinpä niin.

Härkönen kirjoittaa osuvasti tavallisista asioista, kuten siitä, että yhden puhelun aikana ihmissuhde voi kaahata suuntaan sun toiseen vauhdikkaasti kuin formula-auto.

Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia. Otava, 2013. Kustantamon kirjaesittely