Annica Wennström: Lapinkylä – sukutarina
Saamelaisjuurien etsimisestä kertova esikoisromaani, Annica Wennströmin Lapinkylä, päätyi siis matkakirjakseni Lappiin. Aloin haaveilla Lapin-matkasta jo alkuvuodesta, jolloin intoilin myös mm. Magne Hovdenin Saamelandiasta (joka ei lopulta osoittautunut intoilun arvoiseksi) sekä ylipäätään pohjoiseen sijoittuvasta ja saamelaisesta kirjallisuudesta; katso kirjavinkkejä esim. täältä.
Saamelaiskirjavinkeissä oli monia erinomaisia vaihtoehtoja, mutta Lapinkylässä oli se hyvä puoli, että se oli minulla jo kotona valmiina. Onneksi kirjasta löytyi reissun mittaan paljon muitakin hyviä puolia.
Kirjan alkuasetelma ei kyllä aivan innostanut minua: vaikka aihe on kiinnostava ja ikuinen, ei ole perin omaperäistä kertoa nuoresta naisesta, joka lähtee etsimään itseään sukunsa historiaa selvittämällä. Naissukupolvista ja naisten asemastakin on kirjallisuudessa kerrottu, myös pohjoiseen sijoittuen. Esimerkiksi Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogian ensimmäinen osa Herran armo on ollut minulle hyvin voimakas lukukokemus.
Vaan takaisin Lapinkylään. Teos liikkuu menneessä ja nykyajassa. Se alkaa vuoteen 2002 Finnmarkin Kaarasjoen alueelle sijoittuvalla tarinalla: nykyaikaan sijoittuvan tarinan päähenkilö, minäkertoja nainen saapuu etsimään juuriaan. Toinen tarina on hänen isoisoäitinsa Njennan kertomus 1860-luvulta. Lukija saa tietää ennen Njennan lapsenlapsenlasta, että Njenna tuli nuorena raiskatuksi ja alkoi odottaa lasta vihatulle uudisasukasmiehelle, kirosi tämän mielessään ja karkasi perheensä luota, koska tunsi olevansa elävä kuollut. Hänen lapsenlapsenlapsellaan on samanlainen puolittainen olo vielä 2000-luvulla, sillä hänelle on vaiettu suvun menneisyydestä. Hän ei ole myöskään sinut saamelaisuutensa kanssa. Ristiriita oikea-oppisten, ”tavallisten” kristittyjen ja mm. maahisiin ja taikavoimiin uskovien saamelaisten välillä ei ole kadonnut sitten Njennan aikojen, joskin lieventynyt.
Alussa kerronta tuntui minusta hieman haparoivalta ja kliseiseltäkin, mutta jossain vaiheessa huomasin tarinan vieneen täysin mukanaan. Nautin vanhan ajan elämän kuvauksista, saamenkielisistä sanoista ja nimistä, maahistarinoista ja Njenna-rukan kovaa kohtaloakin seurasin hyvin kiinnostuneena. Aluksi pidin hänen ihastustaan, taianomaista Aanta Nahkase -nimistä miestä melko ärsyttävänä hahmona, mutta hänenkin persoonansa syveni tarinan mittaan. Muutenkin Wennström kuljetti minusta hienosti kaikkia tarinoita eteenpäin, ja lopulta suvun historia Njennasta ja hänen lapsuudenperheestään nykypäivään oli selvillä.
En tunne saamelaisuutta niin paljon, että osaisin arvioida kirjan uskottavuutta, mutta ainakin minusta eteläsuomalaisesta se oli todentuntuinen sekä elinolosuhteiden että ajatusmaailman kuvaajana, etenkin kirjan maisemissa luettuna. Siellä tunturien keskellä tuntui aivan siltä, että jossain sinisen kukkulan takana on edelleen maahisia tai että äkkiä pään yli lentävä lintu onkin pahan onnen tuoja eikä muuten vaan toikkaroiva liihottelija. Lapissa on taikaa, hyvässä ja pahassa.
Kirjan ovat lukeneet myös mm. Kirsi, jonka mielestä kirja oli hyvin vaikuttava, sekä Sara, joka piti kirjaa vahvana mutta hieman raskassoutuisena. Molemmat ovat puuttuneet arvioissaan siihen, miten hienosti Lapinkylässä kuvataan pohjoisen oloja sekä toisaalta häpeän kantamisen raskautta ja kipeyttä, joka voi seurata perintönä sukupolvelta toiselle. Samoja asioita pohdin minäkin Njennan mukana kulkiessani.
Tekstinäyte, s. 9:
Lapsi lepäsi hiljaa giermehkessään.
Aivan tavallinen lapsi. Ei pahuuden siittämä vaan sattumalta maailmaan syntynyt.
Aivan tavallinen lapsi.
Kun hän näki metsän avartuvan lumen peittämäksi jängäksi ja kuu opasti häntä avuliaasti halki öisen maiseman, hän toivoi, ettei hänen olisi tarvinnut kokea kaikkea tätä yksin. Hän kuvitteli mielessään raidon, täyteen lastatut ahkiot porojen perässä, yhteisöllisyyden joka liitti hänet ympäröivään maailmaan.
Ja tässä jo edellisessä postauksessa esiintynyt valokuva Kaarasjoelta. Kirjan nykyaikaan sijoittuva tarina alkaa juuri tästä risteyksestä.