Carol Shields: Ruohonvihreää – ja pohdintaa luottokirjallisuudesta
Carol Shieldsin Ruohonvihreää (The Box Garden) ilmestyi alkukielellään jo vuonna 1977, mutta suomennos saatiin vasta nyt. Sitä ovat ehtineet lukea ja kehua jo mm. Katja ja Ilse. Monelle lukijalle tai ainakin kirjabloggarille Shieldsin kirjat tuntuvat olevan aarteita.
Minulle kävi nyt niin, että tämä uusin kirja ei ole aarre, mutta itse Shields on.
Ensikosketukseni Shieldin kirjallisuuteen oli novellikokoelma Tavallisia ihmeitä. Se suomennettiin v. 2004 ja se avasi silmäni kahdella tapaa: novelleja voi lukea ja niistä voi nauttia! Arjesta voi kirjoittaa kepeästi ja fiksusti samaan aikaan, jotenkin kaunokirjallisuuden ja viihteen väliltä. En tiedä, kuuluiko lukuromaani tuolloin sanavarastooni, mutta Shieldsin myötä löysin pohjoisamerikkalaisen nk. älykkään viihteen (viihde ei ole tässä aivan oikea sana, mutta en löydä parempaakaan – helppolukuinen arjen kauneutta kuvaava fiksu lukuromaanimainen kirjallisuus on liian pitkä ilmaus). Itse asiassa olin Tavallisista ihmeistä niin inspiroitunut, että haalin hyllyyni saman tien kaikki muutkin tuolloin suomennetut Shieldsit, luin ne yhteen putkeen ja kirjoitin itsekin novelleja.
Ruohonvihreässä oli paljon sitä, miksi olen viihtynyt Shieldsin kirjojen ääressä ja miksi monet niitä rakastavat. Kerronta on samaan aikaan tarkkaa ja lempeää, lukeminen on kuin rauhallinen rupatteluhetki hyvän ystävän kanssa. Olo on samanaikaisesti iloinen ja lohdutettu, luottavainen: kaikista vaikeuksista, joita Shieldsin henkilöilläkin on, huolimatta elämä on yksinkertaista. Tarvitaan vain hyvä kirja tai ystävä, niin rauha löytyy.
Mutta. En ehkä ollut juuri tällä kertaa moisen mukavuusannoksen tarpeessa, tai sitten tämä ei ollut tarinaltaan ihan parasta Shieldsiä.
Ruohonvihreää kertoo nelikymppisestä yksinhuoltajasta Charleenista, hänen uudesta miessuhteestaan ja etenkin hämmennyksestä, jonka syöpäsairaan, etäisen äidin uusin avioliitto Charleenisssa aiheuttaa. Charleen on toimitussihteeri ja runoilija. Tuosta runoilijapuolesta olisin mielelläni kuullut lisääkin, sillä minusta Shields on aiemmin kuvannut ihmisiä taidokkaasti mm. juuri ammatin tai harrastuksen, ylipäätään heidän eri rooliensa kautta. Nyt runouspuolta ei valotettu juurikaan, ja muutenkin henkilöhahmot jäivät etäisemmiksi kuin muistan muissa teoksissa jääneen. Kuvittelin, että kirja olisi keskittynyt enemmän tytär-äiti-suhteeseen tai pohtinut äidin sairautta, mutta lopulta pääasiallinen mielikuvani onkin, että siinä kummasteltiin Charleenin erikoista ex-miestä ja tylsän tavallista uutta miestä. Kirjan lopussa oli suorastaan trillerimäisiä piirteitä, ja niistä en pitänyt. Pahinta oli, että arvasin käänteet jo hyvissä ajoin ennen kuin ne tapahtuivat.
Ei siis aivan nappiin menevä lukukokemus, vaikka suurilta osin tuttua, taattua Shieldsiä olikin. Kun alkuintoni – uusi Shields! – oli mennyt, muistin, miksi joidenkin mielestä Shields on arkisia yksityiskohtia kuvaillessaan t-y-l-s-ä-ä luettavaa; muistaakseni Ina on puhunut kuvaavasti silkkipuserokirjallisuudesta, vaikka Shieldsistä pitääkin. Minusta arki on kiinnostavaa niin oikeassa elämässä kuin kirjallisuudessakin, samoin yksityiskohdat, mutta tällä kertaa minäkin olin kyllästyä, kun dialogi puhtaiden sukkien ja hammasrautojen yökyläreissua varten pakkaamisesta jatkui koko sivun. Sittemmin kerronta lähti vauhtiin, mutta loppu taas latisti lukukokemusta liiallisessa vauhdikkuudessaan.
Vaan: taas tuli halu kirjoittaa kauniin pienimuotoisesti, rauhallisen toteavasti arjesta ja oikeasta elämästä. Taas muistin, että tällaistakin kirjallisuutta tarvitaan. Minun Shields-suosikkejani ovat em. novellikokoelman ohella Kivipäiväkirjat, joka lienee Shieldsin tuotannosta kaikkein kaunokirjallisin, sekä kiinnostava Jane Austen, nimikkohenkilönsä elämäkerta. Mutta ymmärrän kyllä, että tälle ”arkikirjallisuudellekin” on lukijansa. Sanon kuten monen muunkin (pohjoisamerikkalaisen) hyvin luettavan teoksen kohdalla: ihanaa, että välillä voi vajota sohvalle tällaisen luotettavan kirjan kanssa, mutta tulisin hulluksi, jos kaikki kirjat olisivat näin viisaita ja etenkin näin miellyttäviä.
Ruohonvihreä-teoksen ovat lukeneet myös mm. Maria ja Pekka.
Tekstinäyte, s. 90:
Miksi minä tarvitsen häntä täällä? Ehkä siksi, että roolini säälittävänä länteen karanneena pikkusiskona panee minut liian lujille. Ehkä haluan vain tehdä vielä viimeisen uhmakkaan eleen ja päästää vallalle voimakkaan itsetuhoisuuteni, joka nauttii noloista tilanteista – kuten siitä, millä tavoin esittelen Eugenen äidille. ”Tässä on ystäväni, Eugene Redding.”
Carol Shields: Ruohonvihreää. (The Box Garden, 1977). Otava, 2012. Suom. Hanna Tarkka