E. L. James, Fifty Shades of Grey – kelpo kirja vai joukkoharha?
Luin Sen Kirjan, jonka ostaminenkin oli tapaus. Värisyttikö innosta vai kauhusta? Millainen on tämän syksyn kohukirja Fifty Shades? Kirja, joka Hesarikin kehottaa jättää lukematta?
Ennakkotietojen perusteella osasin varautua, että kirjaa lukiessa on helppo pyöritellä silmiä ja punastella; molemmat ovat muuten toimintoja, joita ainakin trilogian ensimmäisessä osassa Fifty Shades of Grey tapahtuu melkein joka sivulla. Kirjan lähtökohta on kuin suoraan huonon ja liioittelevan viihteen generaattorista: Parikymppinen opiskelijatyttö, neitsyt totta kai, ihastuu muutamia vuosia vanhempaan taivaalliseen komeaan mieheen, joka on nuoresta iästään huolimatta suuryrityksen johtaja ja omistaja, melkein konserttitason pianonsoittaja, omistaa lentokoneita ja ostelee tytölle lahjoina mm. harvinaisia kirjoja ja auton. Kaikkein kummallisinta on kuitenkin se, että miehen kotona on leikkihuone eli sadomasokistinen kidustuskammio. Mies haluaa tehdä tytön kanssa tarkan kirjallisen sopimuksen, miten tytön, palvelijan, pitää käyttäytyä etenkin tuolla huoneessa miehen, herran, kanssa. Lisätkää tähän sen punastelun lisäksi jatkuva voivottelu miehen ihanuudesta ja kamaluudesta sekä runsaasti seksikohtauksia, joissa kaikki on täydellistä. Kuvitelkaa, että kaikki on kirjoitettu viihdekirjamaisen runsaalla ja jutustelevalla, tarkasti kaikkea kuvailevalla ja runsaasti toistavalla tyylillä.
Kaiken tuon tiesin kuitenkin jo etukäteen. Kirjaa oli moitittu asenteelliseksi ja paasattu, ettei päähenkilö Anastasian tapaista aivotonta ja tahdotonta naishahmoa ole nähty kirjallisuudessa eikä oikeassa elämässä sitten 50-luvun. Kieltämättä aika kökkö tarinaidea! Olin kuitenkin jopa hieman yllättynyt, ettei Anastasia ollut niin tahdoton kuin kirjan ennakkojuoruista voisi luulla. Hän ei suostu tekemään ”palvelijan sopimusta”, tietää käyttäytyvänsä kyseenalaisesti ja saa ihanan Christianin luopumaan joistakin vaatimuksistaan. Ja lopuksi – juonipaljastus – hän kertoo miehelle inhoavansa tämän seksitapoja ja jättää tämän. Toisaalta tämä ihanankamala mies, jonka tuntuu seksiaddiktion lisäksi kärsivän myös jonkin sortin persoonallisuushäiriöstä, tietää itsekin, ettei hän ole normaali eikä hyvää seuraa nuorelle viattomalle tytölle. Hän toivoo muuttuvansa… Tarina tuntuu siis ammentavan jonkinlaisesta ikuisesta Kaunotar ja hirviö -tyyppisestä ideasta ja muutenkin olevan aika perinteinen viihdetarina, vain sadomasokistisuusteemalla höystettynä. Entä jos tapaisit kumppanin, joka on kaikkea mitä voi hulluimmissakin toiveissa ajatella, mutta hän olisikin ihanuutensa ohella aivan kamala?
Eilen (25.8.) Helsingin Sanomissa Suvi Ahola arvioi, ettei kirja ole kirjallisuutta lainkaan ja että sen lukeminen on maailman erotisoitumisen kannattamista ja pornolle antautumista. Hän kehotti jättämään kirjan lukematta.
Minustakaan tässä kirjassa ei tarinan tai kerronnan osalta mitään sellaista, että suosittelisin lukemista. Mielestäni on kuitenkin monen muunkin viihteellisen tai muuten kepeämmän kirjan piirre, ettei teos ole kirjallisesti kiinnostava vaan saman saman tarinan voisi omaksua yhtä hyvin vaikkapa tv-sarjaa tai elokuvaa katsomalla: yksi valitsee kirjan, toinen telkkarin. Ja kerron, etten minäkään aio lukea Fifty Shadesin jatko-osia. Ja että muutenkin aion tämän lukukokemuksen jälkeen pidättäytyä niissä kirjoissa ja elokuvissa, joissa vaihtuu kappale tai kohtaus, kun jotain sellaista on tapahtumassa. Toisaalta en ylipäätään pidä siitä, että kaikki kirjoitetaan auki, kertoi teksti mistä tahansa.
En osaa myöskään pitää kauheana syntinä juuri tämän kirjan lukemista. Kirjanostokertomuksen kommenteissakin kävi ilmi, että lukemiseen on monia syitä. Joskus kiinnostaa kirja itsessään, toisinaan taas kirjailmiö. Minua kiinnosti nyt ilmiö: miten Twilight-fan fictionista alkunsa saaneesta pehmopornokirjasta on voinut tulla yksi tämän hetken myydyimmistä kirjoista?
Rehellisesti sanottuna en tiedä. Mutta googlailin hieman, millaisia suomenkielisiä keskusteluja ja arvioita kirjasta löytyy. Löytyi paheksuntaa ja irvailua, mutta löytyi myös niitä, jotka ovat viihtyneet kirjan parissa ja ylipäätään innostuneet lukemaan, kun tarjolla on hieman erilaista viihdekirjallisuutta (ks. esim. Vauva.fi-keskustelupalsta). Onko se sitten pahasta? Olisi kauheaa, jos kaikki kirjat olisivat tällaisia, mutta meneekö aikuinen ihminen pilalle luettuaan yhden tällaisen kirjan? Esimerkiksi Luettuja maailmoja -blogissa Fiftyn parissa oli viihdytty – ja sen jälkeen luettu James Joycea eikä suinkaan sorruttu vain naista sortavan viihdekirjallisuuden pariin. Ja vaikka esim. Fiftyn nais- ja koko maailmankuva on mitä on, eikö nykynainen saa kuitenkin itse päättää, mitä lukee tai jättää lukematta?
Vaikka kirja on siis aikamoista silkkoa, se herättää ainakin paljon kysymyksiä ja keskusteluja. Yksi asia, jota olen viime päivinä miettinyt, onkin kirjailmiöt ylipäätään. Kumpi olisi parempi, se että kirjallisuus pysyy laadukkaana vai se, että kirjoista puhutaan, olkoonkin että se tapahtuu kyseenalaisen kirjan takia?
Lopuksi vielä sananen otsikon kysymyksestä. Kallistun kelpo kirjan sijasta joukkoharhan puolelle. Jotenkin tuntuu, että Fifty-ilmiöstä on tullut itseään suurempi hyvässä ja pahassa – ja siksi menin itsekin mukaan joukkoharhaan ja ostin kirjan. Twilight-ilmiöön taas en ole mennyt ollenkaan mukaan, joten en osaa verrata Fiftyä siihen.
Tekstinäyte s. 280 (avasin kirjan satunnaisesta kohdasta, tämäntyyppisiä ah-oh-kohtia oli kirjassa runsaasti):
”No niin, nyt sinä siis olet hurmannut isänikin.”
”Hänetkin?” Christianin silmissä on palava katse, ja hän kohottaa kysyvästi kulmakarvojaan ja saa minut punastumaan. Hän kohottaa kättään ja hyväilee poskeani.
”Oi Anastasia, kunpa osaisin lukea ajatuksiasi”, hän kuiskaa tummalla äänellä tarttuen leukaani ja nostaen päätääni niin, että kiihkeät katseemme kohtaavat.
Henkeni on salpautua. Miten hänellä voi olla tällainen vaikutus minuun jopa keskellä väenpaljoutta?
E. L. James: Fifty Shades of Grey. (Fifty Shades of Grey, 2011). Otava, 2012. Suom. Riie Heikkilä