Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut
”Vai niin”, virkkoi yksi hyvin tulkitsevaiseen sävyyn. ”Eikö se ole rankka…” arveli yksi jos toinenkin hieman epäluuloisesti. ”Ahaa, millainen se on, varmasti kiinnostava?” moni on ollut innostunutkin.
Kaikilla, joille olen kertonut lukevani toimittaja Elina Lappalaisen Tieto-Finlandia-voittajaa Syötäväksi kasvatetut, on ollut kirjakeskusteluun jokin muu kommentti kuin ”Ai, mikäs kirja se sellainen on”. Ja sietää ollakin, sillä soisin mahdollisimman monen tutustuvan tähän teokseen. Luettuaan kirjan voi sitten tarkastella, onko oma ennakkokäsitys siitä oikea vai väärä – ja näyttääkö maailma oikealta vai väärältä kirjan jälkeen.
Syötäväksi kasvatetut kertoo suomalaisten tuotantoeläinten kasvatuksesta, kuten kaikki varmaan tietävät. Elina Lappalainen ja valokuvaaja käyvät kanaloissa, sikaloissa ja navetoissa. Joihinkin paikkoihin päästään helposti, toisissa kontrolli on tiukempaa. Lihayhtiön viestintäjohtaja tulee mukaan ja kertoo, mitä saa kuvata ja mitä ei. Maataloustuottajien ja yritysten edustajien lisäksi Lappalainen on haastatellut eläinlääkäreitä ja monia muita asiantuntijoita. Halusin lukea kirjan, ostaa sen ihan omaksikin, koska aihe on tärkeä eikä siitä ei ole aiemmin julkaistu näin kattavaa juuri Suomen oloihin keskittyvää opusta. Lisäksi olin käsittänyt, ettei kirja mässäile tai ota kantaa. Arvostan neutraalia näkemystä kirjassa, jonka aiheesta saisi kyllä reviteltyä, jos niin tahtoisi.
Koska suuri osa suomalaisista lehmistä elää parsinavetassa päästään kiinni kytkettyinä, ne myös poikivat, siis synnyttävät niillä sijoillaan, rivissä seisten. Luonnossa naudat vetäytyvät laumasta ja hakeutuvat poikimaan esimerkiksi suojaisaan metsikköön. Niin myös lypsylehmä tekisi. Poikiminen parteen kiinni kytkettynä lajitovereiden vieressä ei vastaa lehmän lajityypillistä käyttäytymistä eikä lehmä pysty helpottaaan synnytyskipuja seisoessaan paikoillaan – – (s. 186)
Toimittaja-kirjailijan ammattitaito näkyy siinä, että teksti etenee sujuvasti. Kuvailu on tarkkaa ja havainnollista, tekstin seassa on paljon faktoja mutta ne eivät puuduta lukijaa. Lappalainen toteaa toisinaan, miltä hänestä on tuntunut kasvattamossa tai teurastamossa, mutta ei arvota, onko hänen tuntemuksensa oikea vai väärä, ja pitäisikö muidenkin tuntea samoin. Sitä paitsi Elina Lappalaisen ajatukset eivät ole suinkaan (vain) ”voi kamalaa, eläinparat” -linjalla, vaan joukkoon mahtuu yllättäviäkin: ”Tässä vaihesssa nahaton nauta näyttää muoviselta ja jollain tapaa kauniilta”. On kuitenkin tärkeää, että kautta linjan lukijan omille ajatuksille jää tilaa.
Ja kyllä kirja niitä ajatuksia herättikin. Pohdin – tietenkin – mm. lihan syömisen oikeutusta, mutta myös sitä, millaisia elinkeinoja maaseudulla on. Vaikka on helppo sanoa, että lihansyönti on väärin, olisiko hyvä, ettei olisi lainkaan tuotantoeläimiä? Tai jos Suomessa alettaisiin vähentää tuotantoeläinten pitoa radikaalisti, johtaisiko se vain siihen, että söisimme entistä enemmän ulkomailta tuotuja eläinperäisiä tuotteita?
Tämän kirjan perusteella se ei olisi hyvä asia. Kirjan luettuani olen käsityksessä, että tuotantoeläimet eivät elä paratiisissa, mutta Suomessa niillä on pääsääntöisesti paremmat tai ainakin kontrolloidummat olot kuin monessa muussa maassa. Lainsäädäntö ja valvonta ovat melko tiukkoja, ongelmatuottajat saavat yhteistyökumppaneiltaan huomautuksia ja – taas yksi yllätys – ja suurentuneet tilakoot ovat monessa tapauksessa olleet hyvä asia. Kun tuotanto on mahdollisimman tavoitteellista, on pakko kiinnittää huomiota eläinten hyvinvointiin:
Sikojen hyvinvointi vaikuttaa suoraan niiden päiväkasvuun, hyvien sikoloiden siat voivat kasvaa päivässä jopa 50 grammaa enemmän kuin huonojen. Siksi tuottajalla on myös taloudellinen kannustin pitää olosuhteet kunnossa. (s. 165)
Kaiken kaikkiaan opettavainen ja uusia ajatuksia herättävä kirja, jota tässä saan esiteltyä vain pintaraapaisun verran. Kysyn kuitenkin vielä Lappalaisen tavoin, milloin lihaan saadaan samanlaiset tuotantotapamerkinnät kuin kananmunissa on: ne auttaisivat ostopäätöksissä. ”Tavallinen” ja ”luomu” eivät riitä kategorioiksi.
Lopuksi: koska Lappalainen ei ota kantaa, en ota minäkään. Sanon vain, että kirja on ollut mukana minun ja mieheni ruokakeskusteluissa ja vaikuttanut tiettyihin valintoihin viime viikkoina. Emme ole lopettaneet eläinperäisten tuotteiden käyttöä, mutta aiemmat hieman hahmottomat käsitykset ja kulutustottumukset ovat saaneet faktoja ja perusteltuja ajatuksia tuekseen. Olen myös seurannut uudenlaisella kiinnostuksella mm. luomukeskustelua sekä free range -kananmunien vastaanottoa.
Tyttö-poika-tyttö-poika, viuh, viuh, viuh. Japanilaisrouvalta untuvikkojen lajittelu sukupuolen mukaan käy nopeasti, vaikka omiin silmiini ne kaikki näyttävät samanlaisilta palloilta. Rouva poimii liukuhihnalta linnun, levittää hiemen sen siipeä ja heilauttaa pikkulinnun oikeaan suppiloon. Jalostusyhtiöt ovat kehittäneet untuvikkoja niin, että sukupuolen erottaa aiempaa helpommin erilaisten siipisulkien ansiosta. Sitä ennen sukupuolen näki vain peräpäätä tutkimalla. (s. 65)
Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut. Atena, 2012. Kansi: Timo Mänttäri
Kustantamon kirjaesittely