Erin Hunter: Soturikissat 1, Villiin luontoon
Hienon Jään jälkeen piti saada jotain nopeaa ja helppoa, muuten Mikään ei tunnut enää miltään tämän kirjan jälkeen -olotila olisi jäänyt päälle. Lukaisin kissakaunokirjallisuuskokoelmani uusimman osan, Erin Hunterin kissafantasiasarja Soturikissojen ensimmäisen osan Villiin luontoon.
Erin Hunter on neljän naiskirjailijan yhteinen taiteilijanimi, ja Soturikissat on heidän tunnetuin kirjasarjansa. Vaikka minä kuulin sarjasta ensimmäisen kerran vasta pari viikkoa sitten, siinä on jo yhdeksän suomennettua osaa, se on ollut Mitä Suomi lukee -listalla ja sillä on suomalaisiakin fanisivuja!
Aloitusosassa kotikissa Ruska näkee yö toisensa jälkeen houkuttelevaa hiirenpyydystysunta. Uteliaisuus johtaa Ruskan lähimetsään, jossa hän osuu yhteen villikissojen kanssa. Vaikka villikissat eivät juuri lellityistä ja pahanhajuisista (eli ihmisen tuoksuisista) kotikisuista piittaa, he tarjoavat Ruskalle mahdollisuutta liittyä klaaniinsa ja kouluttautua soturiksi. Ruskan lähimetsässä asuu useita kissaklaaneja, ruoasta on pulaa ja klaanisodat ovat jatkuvia.
Kaulapannan kello kilisten Ruska hylkää mahdollisuuden kuulla lepertelyä ja nukkua yöt ihmisen polvitaipeessa. Hänestä tulee Tulitassu, ja kunnon satujen mukaan Tulitassu osoittautuu hyväksi ja nokkelaksi soturiksi.
Soturikissojen elämä on hurjaa: haavoja ja ruumiita tulee, kenenkään ei voi luottaa, pennutkin voivat kadota. Koirat ja ketut pelottavat, rotat hyökkäävät. Vastapainoksi kissat tuntevat ystävyyttä, puolustavat omiaan ja mm. viettävät päivittäin kieltenvaihtamishetken eli nuolevat ja sukivat toisiaan. Jatkuvat kissatappelut olivat kurjaa luettavaa, tämä hellämielinen kissanomistaja piti enemmän muista kissamaisuuksista. Karvojen pörhentelyt, nuuhkimiset, kehräämiset ja puskemiset oli kuvattu niin tarkasti, että kirjoittajat tietävät kyllä, millaisia kissat ovat.
Koska kyseessä on satu, tarinan kissat tietävät vähän enemmän asioita kuin normaalit kotikisut. Oli hauskaa ja kiinnostavaa lukea esim. kissojen ”luontaislääketieteestä”, joka oli muutakin kuin haavojen nuolemista. Kissat söivät siemeniä särkylääkkeeksi ja tukkivat vuotoja kukkien terälehdillä. Neuvokasta!
Tätä aiemmin kissafantasiakokemukseni on rajoittunut S. F. Saidin Varjak Käpälään, jonka seikkailuja olen lukenut kahden ensimmäisen osan verran. Muistan, että Varjakin ensimmäinen osa oli minusta sympaattinen mutta toinen jatkuvine taisteluineen jo melkein pelottava. Soturikissatkin oli aika pelottava. Mutta jos tunnet nuoria, keski-ikäistä kissatätiä rohkeampia kissanystäviä, kääriä Soturikissa-kirja joulupakettiin!
Soturikissoihin voi tutustua esim. Warriorcats.com-sivuilla. Sarjasta löytyy myös mangaversio, josta saa tietoa Manganet.fi:stä.
Tekstinäyte s. 35:
”Jos sinut hyväksytään klaaniin, tulee aika, jolloin tunnet jokaisen tuoksun nimeltä”, Leijonamieli naukui. ”Seuraa minua!” Hän laskeutui vikkelästi kivenlohkareita pitkin jyrkänteen pohjalle ja tunkeutui piikkiherneryteikön läpi. Ruska kulki perässä ja Valkomyrsky seurasi viimeisenä. Samalla, kun piikkiherne raapi Ruskan kylkiä, hän katsahti alas ja huomasi, että ruoho tassujen alla oli tallautunut leveäksi, voimakkaan tuoksuiseksi poluksi. Tämän täytyi olla leirin pääsisäänkäynti.
Erin Hunter: Soturikissat 1, Villiin luontoon (Warriors. Into the Wild, 2003). Art House, 2009.