Haastattelu: Seija Vilénin Pohjan akka yhdistää nykypäivän ja Kalevalan – ”Kirjailijan on mentävä outoon aliseen”
Hyvää Kalevalan päivää! Tänään juhlitaan paitsi kansalliseeposta myös Seija Vilénin kalevalaisista aineksista syntyneen romaanin Pohjan akka julkkareita. Pohjan akka sitoo yhteen menneen ja nykyisen, myytit ja todellisuuden sekä kertoo Louhen tarinan. Louhi elää viimeisiä hetkiään ja on toisten hoivattavana: kirjailija Pentti kirjoittaa hänestä. Kalevalan ja Pohjolan lisäksi liikutaan nykyajassa, mm. dementiakodin arjessa.
– Myytit ovat kiehtovia. Nyt Louhi vain veti minua puoleensa sitkeällä sormiotteellaan. Hänen tarinaansa ei ole aina kerrottu reilulla tavalla! Hänkö muka oli perkele ja pohjoisen hiisi? Niin vain ovat vääristelleet Louhen sanoja, lyöneet raudankappaleilla hänen kynsilleen, kuokille ja viikatteille! Väittäneet häntä itsekkääksi ja julmaksi, kun itse halusivat anastaa ja varastaa, valloittaa ja omistaa, kunniaansa käyttää! Seija Vilén latelee, kun kysyn, miksi juuri Kalevala, miksi Louhi.
Myös luonto ja halu palata suomalaisille juurille suurelta osin Intiaan sijoittuneen Mangopuun alla -esikoisromaanin jälkeen inspiroivat. – Luonnon vahva läheisyys kansan kertomissa tarinoissa ja laulamissa runoissa on mieluisaa. Halusin tarkastella metsää, järviä ja soita yhtä aistillisesti kuin intialaisia tuoksuja ja makuja aiemmin. Ei aistillisuus ole vain jonkin kaukaisen maan ominaisuus, vaan se pulppuaa joka puolella.
Kalevalan aika ja tämä päivä rinnakkain – tarinassa ja kielessä
Innoituksesta syntyi romaani, joka liikkuu menneessä myyttien Pohjolassa, mutta jossa on nykypäivän aineksiakin. Vilén sanoo, ettei hän varsinaisesti tuonut Kalevalaa tähän aikaan, vaan leikittelee kirjassaan niin mielikuvituksella kuin aikakäsitykselläkin.
– Kirjan juoni etenee vahvasti myyttisessä Pohjolassa. Nykypäivä dementiakoteineen ja kalatehtaineen on pikemminkin kehys tuolle vaihtoehtoiselle todellisuudelle. Kehyksen kautta kuljetaan aina jonnekin muualle. Kyseessä ei siis ole varsinaisesti tarinan tai siinä esiintyvien henkilöiden sijoittaminen nykypäivän kontekstiin vaan nykypäivän ja menneisyyden samanaikaisuus, menneiden muistojen herääminen eloon tässä hetkessä aivan kuten ne tekevät muistisairaan mielessä, Vilén kertoo. – Tämä kaikki on tietenkin mielikuvitusmaailmassa leikkimistä, mutta se juuri onkin kirjailijan tehtävä: astua outoon aliseen, ottaa siitä pieni pala mukaansa ja tuoda reissulta lahjaksi muille.
Puhumme myös kirjan kielestä, joka on niin ikään sekoitus uutta ja vanhaa.
– Pohjan akassa arkaainen teksti on muutettu nykylukijalle helpommin lähestyttäväksi. Luulen sen johtuneen omasta halustani ymmärtää vanhojen kansanrunojen maailmaa paremmin. En kuitenkaan tahtonut siirtää Lönnrotin keräämiä ja yhteen liittämiä Kalevalan tarinoita sinällään nykyproosan maailmaan, vaan päätin mennä nahkoineni päivineni pohjoisen Sariolan suureen tupaan. Halusin säilyttää sanojen kauniin soinnin ja samanaikaisesti puhua tämän päivän kieltä, tavoittaa tarinoilla samankaltaisia tunteita kuin kuvittelen alkuperäisten laulujen ja loitsujen joskus muinoin synnyttäneen kuulijoissaan.
Saako Kalevalaan koskea?
Minusta on raikasta ja tärkeääkin, että Kalevalasta ammennetaan yhä ja sitä pidetään elävänä. On kuitenkin pakko kysyä kirjailijalta, pelottaako häntä, että joku kuitenkin hermostuu Kalevalaan puuttumisesta.
– Ei, ei minua sinänsä pelota, Vilén pohtii. – Varmasti yksi jos toinenkin hermostuu, kun kuolevainen kehtaa koskea Kalevalaan. Hermostuttihan Mangopuukin monia, ja seuraava romaanini tulee hermostuttamaan taas toisia. Sellaista se on. Ei voi tehdä taidetta, jos aina vain pelkää, jos kaihtaa kantamasta jumalille kuuluvaa tulta, katsomasta palavia kaupunkeja ja nauttimasta kiellettyä hedelmää. On uskallettava koskea myös sitä, mitä pidetään pyhänä.
Seija Vilén toivoo, että ihmiset keskustelisivat Pohjan akan tyylistä. – Ja olisihan toki kiinnostavaa kuulla ihmisten ajatuksia kirjan kielestä. Soiko se heille jollain lailla? Tuliko korppi kettu joutsen? Vai lieneekö teksti ollut vain kieroon kasvanutta kieltä, jouhen vinkunaa?
Luonnollisesti myös lukijoiden tunnereaktiot kiinnostavat. Pohjan akassa on monenlaisia, ehkä samastuttaviakin hahmoja.
– Aina on mielenkiintoista kuulla, mitä tunnereaktioita kirja lukijassaan synnytti. Pohjan akka avaa yhdenlaisen akkunan kalevalaisten naisten kokemuksiin. Ei tämä ole Kalevala-tutkijan johdatus Suomen kansanrunoihin vaan fiktiivinen teos, joka toivottavasti herättelee kysymyksiä siitä, millaista on olla ihminen. Millaista äiti, tytär tai rakastaja? Vaimo taikka veli? Millaista on pakata kalaa tai kirjoittaa kirjaa, hoitaa toista ihmistä tai olla hoivattavana?
Muillekin kuin kansantieteilijöille
Pohjan akalla on ollut monenlaisia koelukijoita, eikä kirja ole erityisesti naisille kirjoitettu, vaikka pääosassa onkin akka.
– Vaikka Pohjan akka on vahvan naisen kohtalotarina sekä kuvaus äidin ja tyttären suhteesta, se on myös kertomus tavallisen duunarin arjesta kalatehtaalla. Tämän lisäksi se kertoo kirjoittajaksi kasvamisesta. Kirjan teemoja ovat myös muun muassa kateus, vapaus ja vapauden menettämisen pelko, Vilén pohtii. – Kalevala sellaisena, kuin sitä meille on opetettu, on pitkälti hyvin miehinen eepos. Pohjan akka tulkitsee sitä yhden naisen pohjoisella voimalla, mutta ei se silti ole tarkoitettu vain naisten korville. On siinä miehiäkin, ihan äijiä, ja lauseenlastuja suoralla suomen kielellä – miehisen maun murjaisuja ja mielitekoja miehisten miesten. Niille, jotka hätkähtävät tällaista heteronormatiivista dikotomiaa, vakuutan kirjasta löytyvän myös vinompaa viestiä.
Ja vielä. -Ei tarvitse olla Kalevala-friikki eikä kansanrunojen taitaja. Kunhan vain avaa kirjan ja antaa mennä!
Lopuksi Seija Vilén painottaa, että vaikka Pohjan akka kertoo kirjoittamisestakin, teos ei ole omaelämäkerrallinen, kuten Mangopuun alla. Minun on taas esitettävä opuksi pakollinen utelu, kun kerran kyselemään pääsee: mitä seuraavaksi?
– Seuraava romaani on työn alla pieninä siruina ja paloina, jotka alkavat hahmottua kokonaisuudeksi. On ihanaa, kun uudet henkilöhahmot syntyvät ja muovautuvat; ja on heillä jo nimetkin. Uusi tarina on alkanut pitää minua vallassaan, mutta vielä on liian aikaista puhua siitä. Sen verran paljastan, että liikun yhä suurten kertomusten parissa eikä todellisuuteni ole aina sitä, mitä meille on opetettu. Ei se ole sitä Pohjan akassakaan.
Pohjan akka -romaanin alku:
Viivyn tässä enää hetken, joutaisin jo kuolemaan. Puhun suljettujen ovien takaa. Aika on salpa, se lukitsee liikkuvaan venoseen.
Kirjailija istui tuolille, meille tuotiin kahvia, aurinko paistoi. Hän yritti avata elämäni.
Olen Louhi, mahtava taika ja arvoitus. Sanani katkeavat hiljalleen. On vain Pohjola, taivaalla läikkyvä revontuli ja porojen karheat korvat.
Seija Vilén: Pohjan akka. Avain, 2012. Kansi: Satu Ketola
Lue myös muut tällä palstalla ilmestyneet kirjailijahaastattelut:
Janica Brander ja esikoiskirjailijan syksy