Helen Fielding: Bridget Jones – elämäni sinkkuna
377 sivua, 257 hihitystä, pari tuntia bussissa itsekseen hymyilyä (täytyy valita työmatkakirjat tarkemmin tästä lähtien). Muutama synkeä muisto omasta nuoruudesta (ei puhuta niistä), ei yhtään myötähäpeää kirjailijan puolesta (erinomaista!). Pari lasia viiniä, 0 savuketta.
Tuollaisen yhteenvedon voisin tehdä Helen Fieldingin chick lit -klassikon Bridget Jones – elämäni sinkkuna lukemisesta. Kirja viihdytti minua niin junassa ja bussissa kuin kotisohvalla ja etenkin sängyssä iltalukemisena: se oli kuin hauska kaveri, jonka kanssa höpöttelyn jälkeen oli hyvä mennä nukkumaan. Olen lukenut kirjan ennenkin, nähnyt leffan ainakin pari kertaa, mutta kun Bridget tuli antikvariaatissa vastaan, se oli pakko poimia mukaan ja lukea ensi tilassa.
Bridgetin päiväkirjamerkinnät alkavat summauksella päivän kalori-, alkoholi- ja savukemääristä ja muista tarkkailun alaisena olevista asioista, mutta lopputulos tavoittaa sinkku- tai ylipäätään nuoren naisen elämästä jotain oleellisempaa kuin ystävänpäiväkorttien määrän, puhelimen ääressä kyttäämässä haaskatun ajan ja perheystävien pojan kaamean ruutuvillapaidan. Kyllä, Bridget vaikuttaa välillä hermoheikolta bimbolta, mutta kukapa ei, jos rakkauselämä on sekavaa ja sukulaiset hönkivät: Noin vanha, miehetön ja lapseton! Hösöttävää, sydämellistä Bridgetiä mietityttävät myös mm. ura-asiat, suhde omiin vanhempiin ja heidän keskinäinen suhteensa, ystävät. En yhtään ihmettele, että pokkarin takakansi julistaa: Hervottoman sarkastinen päiväkirja jokaiselle naiselle, jolla on koskaan ollut työ, suhde tai äiti. Bridget Jones on muuten suorittanut tutkinnon englannin kielestä ja teoksessa on viittauksia kirjallisuuden klassikoihin, mikä tuo siihen oman kiinnostavan lisänsä.
Tiedän kuitenkin ihmisiä, jotka eivät todellakaan haluaisi tutustua Bridget Jonesiin, koska kirja on chick litiä (eli hömppää) ja hauska (eli rasittava). Ja moni on nähnyt elokuvankin.
No, ensinnäkään kirja ei ole koskaan tai ainakaan melkein koskaan samanlainen kuin elokuva. Toiseksi: Bridget Jones on oman genrensä klassikko, joten siihen voi tutustua jo yleissivistyksen vuoksi. Ja kolmanneksi: kirja on erinomaisen viihdyttävä!
Fielding kirjoittaa hauskasti ja nokkelasti mutta kikkailemattoman oloisesti. Lukija ei ehdi kyllästyä tai nolostua, kun Brigdetin jutut pyörivät muunkin kuin miehenmetsästyksen ympärillä. Päiväkirjamuoto tuo kirjan oman nostalgisen, vanhan ajan tyttökirjoista muistuttavan fiiliksen. Nyttemmin kirja menee myös aikamatkasta: ainakaan enää ei tarvitse norkoilla puhelimen ääressä tai soittaa ”numeronpaljastuspuhelimeen”, kun hänestä ei kuulu. Onneksi.
Suomalaista chick litiä?
Tykkäsin siis kirjasta edelleen, paljonkin. En ole viime vuosina lukenut tällaista ”sinkkukirjallisuutta” enkä muutakaan chick litiksi laskemaani, osin siksi ettei se ole ykköskiinnostuksenkohteitani, mutta osin siksi, etten tiedä, mitä lukisin. Chick lit -suosituksia siis otetaan vastaan!
Erityisesti minua kiinnostaisi tietää vastaus aika ajoin kirjablogeissakin nousevaan kysymykseen: onko suomalaista chick litiä? Tai ylipäätään hyvää kotimaista kevyttä kirjallisuutta, jotain hauskempaa tai monipuolisempaa kuin perinteinen rakkausromaani?
Itselleni tulevat mieleen vain Katja Kallion teokset, etenkin Kuutamolla, sekä Virve Sammalkallion Sinkkuleikki. Niistä pidin ainakin vuosia sitten, etenkin Kuutamolla-teoksesta. Mutta mikä siinä onkin, että kotimainen kevyt kirjallisuus ei usein tunnu niinkään uskottavalta kuin ulkomainen? Lukeekohan ulkomaista etäisemmin ja suopeammin vai onko kaikenlaiset tapahtumat vain helpompi kuvitella ulkomaille? En tiedä, mutta tällaistakin tuli pohdittua Bridget Jonesin päiväkirjan ääressä. Ei siis ollenkaan niin yksioikoinen lukukokemus kuin luulisi!
Suosittelen kirjaa myös kaikille naisille, jotka ovat joskus juoruilleet miesasioista ja arkisen elämän käänteistä ystävättäriensä kanssa.
Helen Fielding: Bridget Jones – elämäni sinkkuna. (Bridget Jone’s Diary, 1996). Otava, Seven pokkarit, 2001. Nidotun laitoksen 3. painos. Suom. Sari Karkulahti