Henkilökohtainen Poetry Jam
Jos olisin nyt siellä missä haluaisin, kädessäni olisi luultavasti viinilasi ja katselisin ja kuuntelisin kenties juuri tällä hetkellä Risto Rasaa. Sen sijaan istun kotisohvalla ja käteni ovat, kuten muinakin iltoina, kannettavan näppäimistöllä. Kun en saanut seuraa Poetry Jam -iltaan eikä vireystilanikaan ollut huipussaan, lähdin kalliolaisen baarin sijasta töistä suoraan kotiin. Olen tänä keväänä melkein nähnyt Risto Rasan jo kahdesti – alan epäillä, ettei minun pidäkään koskaan nähdä häntä oikeasti.
Vaan valitus sikseen, runoillan voi pitää kotonakin.
Netissä on esimerkiksi Wikipedia-artikkeli Risto Rasasta, Rasan Facebook-sivu sekä sivusto, jossa Rasan runoja, tosin ei mielestäni ihan parhaita. Luin ne kaikki kuitenkin, ja vielä joitakin lisää kokoelmasta Tuhat purjetta. Tässä pari satunnaista rasahdusta:
Aukaisen oven / lakaisen roskat / unen rappusilta.
ja
Linnut kirjoittavat
muutosten kirjaa,
jättävät kesken,
puut jatkavat.
Kun se on melkein valmis,
lumi ottaa sen,
alkaa alusta.
Ja vielä yksi, sillä juuri tällaista meillä on kotona ollut viime aikoina: Kevätaurinko paistaa ikkunaan. / Makaan lattialla valon lämpimällä ruudulla, / kissa järsii huonekasveja / silmät sirrillään.
Ehkä noita voisi sanoa runojen sijasta impressioiksi ja ekspressioiksi, joiksi seuraava runoilijamies, jonka teokseen tartuin, kutsuu lyhyitä tunnelmanhipaisujaan. Tuo mies on Kai Nieminen. Hän on koostanut omasta tuotannostaan suosikkirunojensa kokoelman Istun tässä, ihmettelen. Hankin tuon teoksen vasta hiljattain, enkä ole lukenut sitä kuin sieltä täältä. Muun muassa tällaista on löytynyt:
aurinko läikkyy veden pinnalla
sorsa narisee
muistelen kuinka soitin huilua
kaksi tuntia taukoamatta,
silmät ummessa
Tämä esimerkki oli juuri impressio-osastolta. Kokoomateoksen alusta mieleeni jäi taiteen olemusta ja samalla koko elämä pohtiva runo:
Ikuinen taide ei ole ikuista:
mikä muuttuu, pysyy.
Mikä syntyy, elää ja kuolee,
ei katoa koskaan:
se palaa takaisin
niin kuin lumi, niin kuin ruoho,
niin kuin ilo itkevän lapsen kasvoille.
Kotisohvan poetry jamiin mahtui vielä kolmaskin mies. Nappasin jokin aika sitten Akateemisesta mukaan haikusuomentaja Tuomas Anhavan teoksen Kevään kukat, syksyn kuu. Kootut tankarunot 1960-1982 edullisesi pokkarina. Tuokin kirja on vielä lähes tutustumatta, mutta vaikuttaa lupaavalta. Esimerkiksi tämä alun perin Izumi Shikibun tanka on samaan aikaan selkeä ja salaperäinen, surullinen ja kaunis, jännittäväkin. Sitä lukiessa tuntui samalta kuin lapsena hurjan sadun ääressä: ihanaa ja kamalaa samanaikaisesti.
Pimeydestä
vaellan pimeyteen
eikä tietäni
valaise kuin kaukainen
kuu vuoriston harjalta.
Lilyssä pitää muuten palstaa tulevan syksyn esikoisrunoilija Piritta Porthan. Ehkä hän kertoo, millaista oikeassa Poetry Jamissa oli, kun aikoi mennä sinne esiintymäänkin.
Ja kyllä minäkin vielä joskus aion suoriutua jotain kirjallisuustapahtumaan seuraamaan.