Kaari Utrio: Sunneva

Nyt siitä Sunnevasta, joulun ja loppuvuoden suuresta lukuelämyksestä!

Tänä syksynä ilmestynyt vajaa 800-sivuinen teos Sunneva yhdistää Kaari Utrion aivan uransa alkuvaiheissa kirjoittamat teokset Sunneva Jaarlintytär (1969) ja Sunneva keisarin kaupungissa (1970).  Tapahtumat sijoittuvat ritariajalle 1000-luvulle. Sunneva on – arvatenkin – kuvankaunis sinisilmäinen ja vaaleatukkainen ylhäisneito Ruotsista. Kauniin ulkonäkönsä lisäksi Sunnevalle on annettu temperamenttinen ja itsepäinen luonne, lisäksi neito on jo nuorena tietoinen viehätysvoimastaan. Jo kirjan alussa hänet passitetaan luostariin, koska hän on aiheuttanut skandaalin joutumalla vanhemman miehen ryöstämäksi, eikä tietenkään ole suostunut tämän puolisoksi.

Ja sitten Sunneva karkaa luostarista ja joutuu seikkailusta toiseen ympäri Eurooppaa. Kun olin lukenut vasta kirjan alun, piti tekstata Utrio-faniksi tietämälleni ystävälle: ”Vasta 50 sivua ja vaikka kuinka monta romanssia, murhaa ja muuta juonenkäännettä!” Sunnevalla on (myös) lempeä mieli, hyvä sydän ja oikeudentuntokin, mutta myös taipumus joutua merkillisiin vaaratilanteisiin, olipa hän köyhässä suomalaisessa pirtissä tai eurooppalaisessa hovissa lumoavien tuoksujen ja kauniiden kankaiden keskellä. Ja tietenkin Sunnevalla on taito myös herättää miesten mielenkiinto niin hyvässä kuin pahassa, missä hän onkaan.

Nautin tästä herkullisesta juonittelevaisuudesta, Sunnevan kaikkivoipuudesta ja siitä, että kirjaa seurasi kuin vauhdikasta, runsasta elokuvaa (vaadin muuten Kaari Utrio -vaatemallistoa, se oli erinomainen idea!). Mutta nautin myös siitä, että kirjoittajana oli asiansa kaikin tavoin osaava Kaari Utrio. Olen aina ihaillut suuresti, oikeastaan avoimesti kadehtinutkin, hänen taitoaan luoda huolellista ajankuvaa ja tarjoilla se sitten hyvin monenlaisille lukijoille sopivassa muodossa. Vaikka Utrio kertoo Sunnevan loppupuheessa värittäneensä hieman tapahtumia ja aikakauden käytäntöjä, hänen kirjoissaan ei ole mitään halpahintaista, vaan ne ovat fiksuja ja tavallaan opettavaisiakin lukuromaaneja parhaimmillaan. Hahmot ovat osuvia, kaikki yksityiskohtia myöten mietittyä ja uskottavaa, kieli hyvää ja sujuvaa.

Niin siis Sunnevassakin. Luulen, että kun myöhemmin muistelen tätä vuotta, tulen ajattelemaan lämmöllä Tapaninpäivää, jolloin lojuin peiton alla ja luin melkein koko Sunnevan putkeen. Kokemus oli sekä virkistävä että rentouttava, eikä vain siksi, että tiiliskiviongelmakin poistui. Kirjan lopussa odotti vielä hieno yllätys: Utrio oli siis kirjoittanut oman kommenttinsa teokseen. Hän kertoi muokanneensa Sunnevan kieltä hieman, mm. ylimääräisiä –kin-päätteitä oli karsittu, mutta vaikutti muuten tyytyväiseltä alkuvuosiensa suururakkaan. Kirjailijan sanat vahvistivat sen, mitä olin itsekin Sunnevan ”supersankaruudesta” uumoillut: Utrio halusi luoda vahvan ja feministisenkin naishahmon elämään aikaa, jolloin ihmisen eikä varsinkaan naisen persoona tai edes henki ei ollut suuressa arvossa. Utrio kirjoittaa:

 

Ihmeellistä, kuinka voimakkaina esiintyivät jo tuolloin minulle niin tärkeät teemat: miesten hallitsema väkivaltainen yhteiskunta, sodankäynti ja naisten asema sodassa, alistetun selviytymiskeinot, vallanhimo ja vallankäyttö, aikakauden moraalin ja tapojen, jopa silkan sattuman asettamat vaatimukset, joiden kanssa ihmisen oli tultava toimeen. Nuori kirjailija piti tiukasti kiinni asioista, joiden uskoi tekevän elämän siedettäväksi: ystävyydestä, uskollisuudesta ja rakkaudesta mahdottomissakin oloissa.

 

Kaiken kaikkiaan Sunneva oli erittäin onnistunut lukukokemus, ja nostatti kyllä suuren halun lukea lisää historiallisia romaaneja – mielellään ripauksella romantiikkaa tai rikoksiakin. Nyt syksyllähän ilmestyi Kristiina Vuoren Näkijän tytär; esikoiskirjailijaa on verrattu Utrioon. En ole lukenut ko. teosta, mutta hieman uudempaan aikaan sijoittuvista hyvistä ”ajankuvakirjoista” voisin vinkata Jyrki Heinon Kellarin, josta kirjoitin hiljattain. Asiantuntevassa ja rauhallisen määrätietoisesti etenevässä esikoisdekkarissa luodaan aidon oloinen kuva 1700-luvun lopun Turusta. Neljän naisen lukupiirissämme kaikki pitivät kirjasta, ja juuri eilen sain siitä kehuja myös isältäni. Me kaikki viisi lukijaa olemme myös sitä mieltä, että Heinon olisi syytä jatkaa luutnantti Carl Wennehielmin tarinaa.

Utriolta taas voisin lukea seuraavaksi vaikka Pirita, Karjalantyttären, joka löytyy omasta hyllystäni, mutta on toistaiseksi lukematta.

 

Ote Sunnevan alusta, s. 10:

Aluksi Sunneva piti herra Erlandin ärsyttämistä jännittävänä leikkinä, mutta miehen kosinnan jälkeen hän tuli toisiin ajatuksiin. Erland Vahva oli rikas ja kunnioitettu, mutta ei Sunnevan mielestä tarpeeksi mainittava ansaitakseen puolisokseen Ruotsin mahtavimman miehen tyttären. Ei riittänyt, että Sunneva oli jaarli Birger Brosan tytär; hän oli lisäksi valtakunnan kaunein neito, jonka ihanuutta laulajat ylistivät Ruotsin kartanoissa. Sunneva Kultahiuksinen, jonka silmät olivat suo-orvokkien sineä ja suu houkutteli miehiä hulluihin tekoihin, oli kuninkaanpojan arvoinen. Sopivaa kuninkaanpoikaa ei Sunnevalla ollut tiedossa, mutta vielä ei kannattanut kiirehtiä. Ruhtinaita ja kuninkaanpoikia maailmassa riitti, kun katseli ympärilleen. 

 

Kaari Utriolla on muuten Facebook-sivu, jota hän päivittää aktiivisesti. Sunnevasta löytää lisätietoa ja mm. nuo kirjailijan loppusanat (lyhennelmänä) Utrion kotisivuilta.

Kaari Utrio: Sunneva. Tammi, 2012.