Katja Kettu: Kätilö
Minulla ei ole ollut aikoihin yhtä hämmentävää lukukokemusta kuin Katja Ketun Kätilö.
Tältä kirjalta ei ole voinut välttyä viime aikoina. Suomen Kuvalehden haastattelussa sanotaan, että Katja Kettu näyttää harmittomalta hipiltä mutta kirjoittaa kuin perkele. Saman vaikutelman olin saanut muualtakin. Kätilö olisi rohkea ja raju kirja, sellainen, että sitä lukiessa lähtee taju, kuten mukavitsikkäästi ystäville luonnehdin. En juuri muista toistaa kirjaa, josta olisin kuullut niin kehuvia ja vaikuttuneita lausuntoja. Odotukset olivat aikamoiset.
Nyt olemme jumissa Villisilmän kanssa. Ei tuo mikään tavan nainen ole. Luonnonvoima se on. Ranteissa riskuu ikivuorten raivo, jalat hamuavat kiveliössä kuin jonkun kolmannen silmän johdattamana. (s. 125)
Huomasin heti kirjan alussa, mihin sen röyhkeä, julma ja rivokin maine perustuu. Tietenkin aihe on uskalias: Lapin sota ja Lapin naisen, Villisilmä-kätilön, intohimoinen suhde saksalaiseen SS-upseeriin. Ja kun heti ensi sivuilla puhuttiin maailmanpaloon hukkuneesta elämästä, karheasieluisuudesta, rusakonluonnosta sekä vaihdelotan maassa maatuvista, vielä eilen vauvanlihaa hölskyneistä reisistä (s. 10-11) tiesin, miksi Ketun kerronnasta kohutaan. Siinä on paljon yksityiskohtia, kuvailevia ilmauksia, uudissanojakin. Kätilön käännösoikeudet on myyty 11 maahan ja olen kuullut, että ulkomaisille kääntäjille järjestettiin Kätilö-käännösseminaari.
Epäilin silti lukevani eri kirjaa kuin muut.
Jotkut Ketun kehittelemät ilmaukset olivat minusta hieman väkinäisiä, toisinaan taas sanasto tuntui poukkoilevan menneestä nykypäivään (lievään kielelliseen haparointiin on kiinnittänyt huomiota myös esim. Minna). Välillä ajattelin, että oikea luonto on kyllä kaunis ja vahva, ihmisluonto taas hurja – uskon vähemmälläkin ne voimalliset tunteet ja sen väkevän alkukantaisuuden, joka on leimallista tälle teokselle. Muiden ylistyksiä kuultuani oloni oli hämmentynyt ja jopa hieman yksinäinen lukiessani.
Aloin pohtia, miten aiemmat lukukokemukset vaikuttavat uusiin. Olen lukenut muitakin sotakirjoja ja erityisesti pohjoisia rujoja tarinoita. Niissäkin synnytään, kuollaan, naidaan ja sairastetaan, usein hyvin raadollisesti. Ruotsalaisen Kerstin Ekmanin niin ikään kätilönaisesta kertova teos Herran armo, joka aloittaa Sudentalja-trilogian, kiehtoi ja hätkähdytti minua. Vielä enemmän ovat vaikuttaneet Timo K. Mukan teokset, erityisesti Kyyhky ja unikko sekä Maa on syntinen laulu. Olen lukenut niitä hypnoottisesti, ehkä sen kuulun arktisen hysterian vallassa. Anteeksi vain Katja Kettu, mutta aluksi pidin teostasi suorastaan toteavana lukuromaanina taianomaiseen Mukkaan verrattuna (anteeksi myös lukuromaaneille, pidän kyllä niistäkin!). Ajattelin lukiessani myös mm. Haldór Laxnessin Salka Valkaa ja Essi Kummun Karhun kuolemaa, kuulin siis kaikuja muista pohjoiseen sijoittuvista teoksista, keskenään hyvin erilaisistakin; teosten mielikuvissa oli minulle jotain samaa. Vaikka olin odottanut kokevani jotain aivan uutta, ajattelinkin lukevani pikemminkin pohjoisen kerrontaperinteen jatkajaa.
Koska pohjoinen kerrontaperinne kiinnostaa minua, tämä oivallus oli mieluinen. Lukemista helpotti myös alkuhämmennyksestä toipuminen: ei minun pidä rakastaa kirjaa vain siksi, että muut niin tekevät.
– Tämä on Krieg. Sota.
Ainoa puolustus, joka sinulla oli annettavana. Tämä on sota. Nyt on kaikki sallittua. Eletään kuin viimeistä päivää sillä Jumalan Tuomiopäivä voi koittaa meille milloin vain. (s. 169)
Kirjan puolivälissä pääsin yhtäkkiä sen imuun. En usko, että se johtui vain noista helpotuksen huokauksista ja oivalluksista: kirja myös muuttui erilaiseksi. Eräs valokuvakohtaus toi lisämielenkiintoa SS-upseerin valokuvaajan ammattiin, kuvaukset vankileireiltä olivat hurjia mutta kauheudessaan kiinnostavia, anekdootti Hitlerin kylvettämisestä sai kohottelemaan kulmia. Vaikka alusta asti oli selvää, ettei kirja ole hempeä, siihen tuli mukaan enemmän pahuutta.
Myös kieli muuttui ytimekkäämmäksi, kun tarina alkoi kertoa alkua enemmän muustakin kuin kielletystä rakkaudesta. Kiinnostuin teoksen kielestä oikeastaan vasta tässä vaiheessa, kun sarjatulituksesta siirryttiin täsmäosumiin. Paikoin tuntui, että mitä hurjemmaksi tarina kävi, sen tyynemmäksi kieli tuli. Kontrasti oli hieno ja tuntui harkitulta; aloin ymmärtää paremmin myös alun ”kielihurjastelua”.
Selvitinkin kirjan loppuosan alkua huomattavasti sujuvammin ja lopulta suljin kirjan tyytyväisenä, mietteliäänäkin. Vaikka minä luin Kätilön ihokarvat normaaliasennossa, oli se minustakin hieno, vaikuttava ja erityisesti tärkeä kirja. On kiinnostavaa, että nuoret naiset ovat alkaneet kirjoittaa sodasta. Olen iloinen, ettei mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava, enää päde. Tällaisia kirjoja varmasti tarvitaan.
Voi Jumalani. Voi Johannes rakkaani rytökeittiöni, maallisen taipaleeni suosta nouseva räähkäläisen lupaus. Kinttupolkuni tuleva tallaaja, sorea siementäjäni. (s. 121)
Jäin kuitenkin vielä pohtimaan, oliko kieltämättä huomion itseensä vetävä kieli vain hyvä asia tässä kirjassa.
Amma arvioi, että kieli on Kätilön kolmas päähenkilö. Minä taas pohdin, että kieli oli teoksen hyvä ja huono puoli. Näen usein kirjojen tapahtumat mielessäni elokuvamaisesti. Tämän kirjan kanssa niin ei tapahtunut etenkään alkupuolella. Kaikkien erikoisien ja kuvailevien sanojen vyörytyksen keskellä tuntui, ettei lukijalle jää tilaa omiin ajatuksiin ja tulkintoihin. Mietin, onko kirja liikaakin kielen varassa: vaikka se oli kuinka kaikkiin aisteihin vetoavaa, tuntui, ettei tätä tarinaa olisi ilman kieltä.
Onneksi loppu oli erilainen ja tämäkin tympeä lukija sai mieleistään tekstiä. Menen seuraamaan, kun Katja Kettu saa Blogistanian Finlandia -palkinnon Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa. Salla Brunou Sallan lukupäiväkirjasta on lupautunut haastattelemaan Kettua, ja toivon kuulevani vastaukset ainakin seuraaviin kysymyksiin: Miten Kätilön runsas sanasto on syntynyt? Ketkä tai mitkä ovat Katja Ketun kirjallisia esikuvia?
Lopuksi. En ole keskittynyt tässä kirjoituksessa juurikaan Kätilön juoneen, mutta lisätietoja saa esim. Wsoy:n Katja Kettu -sivuilta. Haluan vielä lopuksi omistaa tämän bloggauksen Helmi K:lle, joka juuri tuskaili Sivulauseita-palstallaan, miksi kaikki muut paitsi hän rakastavat Jonathan Franzenin Vapautta. Helmi, tiedän tunteen, vaikka minulle kävikin lopulta hyvin Kätilön kanssa.
Katja Kettu: Kätilö. Wsoy, 2011