Kirjoja syövä kirjahylly ja muut kirjaraivon lähteet
Kuva siistiltä kirjahyllyhetkeltä, mukana myös apulaissotkijat.
Olen tunnustanut jo niin monta lukemisesta johtuvaa kummallisuutta elämässäni, ettei tämä uusin tunnu missään: olen tosi vihainen, kun en tiedä, missä on kotonamme on kirja, jota en tosin ehkä edes omista.
Jokin aikaa sitten oli puhetta siitä, että kärsin kirjanraahaussyndroomasta. Kirjani eivät vain pysy paikoillaan, vaan ne vaihtavat huonetta, pinoutuvat ja mm. piiloutuvat laukkuihin aivan kuin itsestään. Vaikka haaveilen genre- ja aakkosjärjestetyistä kirjahyllyistä, minulla on ollut sellaiset vain pienen hetken. Tai oikeastaan, kaikki kolmesta hyllystämme ovat joskus olleet kaukaa katsottuina siistin näköisiä, mutta vain yksi on ollut jopa aakkosjärjestyksessä. Hetken.
Nyt mikään hylly ei ole ojennuksessa ja kirjapinoja on ainakin yhdellä penkillä, kahdella lipastolla, kolmella pöydällä, olohuoneen lattialla ja yläkertaan vievillä portailla – lattialla ja portailla ne ovat siksi, että ovat juuri jatkamassa matkaa. Yhdessäkään laukussa ei (kai) ole kirjoja, sillä laukut on juuri tarkastettu pariin otteeseen, samoin kaikki hyllyt ja pinot. Vallitsee raivo ja murhe. Donna Tartt on kateissa!
Kuten tämän vuoden ulkomaisia uutuuksia listatessani akateemisesti totesin, minusta tieto siitä, että Tartt julkaisee pitkän tauon jälkeen, on iik. Päätin fiilistellä ja lukea tänä viikonloppuna Tarttin kuulun esikoisen, Jumalat juhlivat öisin. Se oli ainakin ilmestyessään minusta valtavan kiehtova.
Mutta kun sitä ei löydy! Olen etsinyt kirjaa koko viikonlopun, eikä se ole missään. En ymmärrä. Hyllystä löytyy kyllä Tarttin toinen romaani Pieni ystävä, mutta olen varma, että sen vieressä – siis jopa järkevästi järjestettynä – oli vielä viikko sitten Jumalat. Ja nyt kun minulla on pakottava tarve lukea sitä, kirja on haihtunut.
Tässä pari päivää kadonneen kirjan takia hermoiltuani – niin, kyllä nämä ovat ihan oikeita ärsyyntymisen ja epätoivon tunteita – aloin epäillä, että ehkä olen vain kuvitellut Tarttin esikoisen kirjahyllyyn. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun jokin kirja tuntuu niin läheiseltä, että luulen omistavani sen. Ja vastaavasti niinkin on käynyt, että jokin kirja on päässyt unohtumaan ja olen ostanut siitä kaksoiskappaleen.
Voihan kirjasekoilusyndrooma. Joskus listasin kirjoja Library Thingiin ja Exceliinkin, mutta nekin listat ovat nyt retuperällä, liekö Library Thingin käyttöoikeuskaan voimassa… Ehkä olen antanut Tarttin siskolle tai itse lukenut hänen kirjaansa; ainakin muistan meidän molempien pitäneen Jumalat juhlivat öisin -romaanista. Pitää soittaa ja kysyä, löytyykö kirjaa siskolta ja tietääkö hän, kuka sen omistaa.
Ideaalimaailmassa näin ei kävisi. En omistaisi liikaa kirjoja, vaan vain tärkeitä teoksia ja ne olisivat siististi hyllyssä, lisäksi luetteloituina. Kun lainaisin kirjaa jollekin tai joltakulta, merkitsisin lainaustapahtuman ylös. Lukisin niin keskittyneesti ja harkitusti, laadukkaasti, että muistaisin, milloin ja missä olen viimeksi jonkun kirjan lukenut. En raahaisi kirjoja ympäriinsä, vaan antaisin niiden olla niissä siisteissä hyllyissä ja lukisin suunnitelmallisesti vain yhtä kirjaa kerrallaan.
Nauttisin kirjoista. En raivostuisi niiden katoamisesta – koska ne eivät enää katoaisi – ja suhtautuisin hillitysti siihen, ettei juuri sitä kirjaa jonka lukeminen tuntuu juuri nyt pakolliselta, olisi käsillä. Lukisin jotain muuta, enkä valittaisi kirjojen vallattomasta kulkurielämästä netissä. Lukisin vain.
***
Menen nyt vielä kerran tarkkailemaan kirjahyllyjäni. Sillä välin te muut voitte myös avautua ja kertoa, millaisia ongelmia lukutoukkaisuus aiheuttaa. Kiinnostaisi myös tietää, miten muut pitävät kirjat järjestyksessä. Ja jos jollakulla on tietoa, mistä Tarttin esikoisen voisi saada käsiinsä nyt heti, siitäkin sopii vihjata.