L. M. Montgomery: Sininen linna
Kesäyöt sopivat haaveiluun, ja vanhat tyttökirjat haaveiluluettavaksi. Lukupiirimme valitsi etenkin Anna-kirjoista tunnetun L. M. Montgomeryn Sinisen linnan kesäkuun kirjaksi, ja säästin sen tarkoituksella juhannukseen. Olen lukenut kirjan ennenkin ja tiesin, että se on sekä rentouttavaa että sopivasti ajatuksia herättävää luettavaa.
Myös mm. Kertomus jatkuu -blogin Reeta Karoliina kuuluu tämän kirjan ystäviin. Hän on usein todennut nettikeskusteluissa jotenkin niin, että Sinista linnaa on vaikea selittää ulkopuoliselle ilman että antaa kirjasta aivan hullun kuvan. Olen samaa mieltä. En tiedä, kuulostaako romaani siitä, kuinka 29-vuotias harmaahiirulaisvanhapiika saa tietää olevansa kuolemansairas ja pistää ranttaliksi, kovin kiinnostavalta tai hauskalta? Etenkin, kun ranttali tarkoittaa mm. kyseenalaisen miehen kosimista ja hänen kanssaan avioitumista, suvun hylkäämistä? Lopulta tietenkin paljastuu, ettei mies niin kyseenalainen olekaan. Siinä sivussa on käyty läpi 1900-luvun alun kanadalaisia kauneusihanteita ja hiuslaitteita, pienen kyläyhteisön normeja ja jäykkien setien ja tätien hullunkurisia piirteitä ja maailmankäsityksiä.
Tätä kaikkea olen lukenut myös muista Montgomeryn kirjoista, ja aina se on yhtä hauskaa, viehättävää ja fiksuakin! Minua ilahduttaa Montgomeryn tapa asettua reippaasti sankarittarensa puolelle, kuljettaa tarinaa sujuvasti ja kuvata aikoja ja tapoja tarkasti – usein rakkaudella ja toisinaan myös pisteliään humoristisesti, jopa ironisesti ja ilkeästi. Kissaihmisenä minua kiinnostaa sekin, että kirjoissa on aina kissoja – ja se, pitääkö niistä vai ei, on jonkinlainen rennon tai tiukkapipoisen ihmisen mitta. Sama tuntuu toisinaan pätevän tämän päivän Suomessakin!
Muutenkin mm. juuri Sinisessa linnassa on kaiken hupsuuden takana tarttumapintaa vielä tämän päivän lukijallekin. Enää ei tarvitse kitkuttaa vanhempien nurkissa, jos ei satu menemään ajoissa naimisiin, mutta kyllä vieläkin on ihmisiä, perheitä ja sukuja, jotka ajattelevat hyvin suoraviivaisesti: käyttäydy kunnolla, mene naimisiin, perusta perhe, täytä tehtäväsi moitteettomasti. Yhä edelleen taitaa olla pikku- ja isompiakin tyttöjä, jotka haaveilevat prinssistään tai ainakin Sinisestä linnasta, mitä ne linnat ainekset sitten itse kullakin ovat. Yhä edelleen kannattaa ajatella itsenäisesti ja tavoitella unelmiaan. Montgomeryllä on kaiken kaikkiaan hyvin ajaton psykologinen silmä.
Aloin kuitenkin lukiessani miettiä, haluaisinko lukea näin hassun vaikkakin pohjimmiltaan fiksun tarinan nykyaikaan sijoitettuna. En, sillä suuri osa Montgomeryn teosten viehätystä on siinä, että hän kuvaa niin tarkasti menneen Kanadan miljöötä. Rakastan aikamatkailua Montgomeryn maisemiin! Sen sijaan nykyaikaan sijoittuvat huvittavat rakkauskertomukset eivät kiinnosta minua lähtökohtaisesti ollenkaan – tai ainakin ne saavat sitten olla yhtä nasevia kuin Bridget Jonesin päiväkirja, ei siis mitään romantiikkaa, vaan mieluummin ironiaa.
Juuri tämä tekstinäyte on poimittu Sinisestä linnasta ilman ironiaa. Minun Sinisessä linnassani olisi kutakuinkin samanlaista kuin kirjan päähenkilön Valancyn ja hänen miehensä Barneyn saaressa sijaitsevassa, yksinäisessä talossa:
”Lautasellinen omenoita, avotuli ja hyvä kirja ovat melkoisen hyvänä taivaan korvikkeena”, vakuutti Barney.
L. M. Montgomery: Sininen linna (The Blue Castle, 1926). Karisto, 1987. 7. painos. Suom. A. J. Salonen
P. S. Vinkki: Wikipedian Montgomery-artikkelin kautta löytyy ilmaisia (englanninkielisiä) Montgomeryn teoksia niin teksteinä kuin äänikirjoinakin.