Lionel Shriverkin on ihana
Eli Shriver-vouhottajan vouhotusta.
Eilen tunnustin, että Illan tullen -kirjailija Michael Cunningham on minusta ihana. Tänä syksynä olen kuitenkin lukenut ihanampaakin kirjailijaa, nimittäin Lionel Shriveriä. Jos jompikumpi näistä nyt pinnalla olevista kirjailijoista pitää julistaa Virallisesti Ihanaksi, Shriver saa ääneni.
Vietin eilen valtakunnallista lukuhetkeä ystävän kanssa askarrellen, glögiä siemaillen ja Shriveristä vaahdoten. Olemme lukeneet yhdessä Poikani Kevinin ja Syntymäpäivän jälkeen. Minä luin jo uutuuden Jonnekin pois ja ystävä lukee sitä nyt.
Poikani Kevin purkautui taannoin Tallinnan idyllisessä vanhassa kaupungissa päällekkäispuhumisena ja yleisenä vouhotuksena, toivottavasti kovin moni muu kadullakulkija ei ymmärtänyt. Kauheaa, jos saisi niin pahan lapsen! Voiko lapsi olla paha? Se äiti oli paha! Se äiti oli ihana! X:n (yhteinen, hempeilyyn taipuvainen tuttava) pitäisi lukea Kevin! Mä arvasin, mitä siinä käy, mutta en voinut lopettaa lukemista. Onneksi Suomessa ei ole tapahtunut kouluampumisia!
Sittemmin on, enkä voi kuvitella, kuinka hurja lukukokemus Poikani Kevin nyt olisi.
Keviniä useammin puhumme kuitenkin Syntymäpäivän jälkeen -teoksesta. Siinä kulkee rinnakkain kaksi tarinaa, ja päähenkilönaisen tarina muuttuu totaalisesti sen mukaan, kumpaa kertomusta seurataan. Kirjan idea on yksinkertaisesti se, että kumppanin valinta vaikuttaa kaikkeen: uraan ja taloudelliseen tilanteeseen, ruokavalioon ja terveyteen, onneen ja ystävyyteen, naisen minäkuvaan.
Voitte kuvitella, paljonko tästä teemasta on vouhotettu etenkin viinilasillisen ääressä. Pelottavan paljon – mutta on aihekin aika pelottava.
Jonnekin pois on vaikuttava sekin. Minusta Shriver on ihana, koska hän on niin kamala! Uusimmassakaan kirjassa ei tapahtu juuri mitään kivaa, saati onnellista. Ihmiset ovat enimmäkseen ilkeitä tai ainakin tympeitä, heidän elämänkohtalonsa ja kirjan teemat rankkoja. Silti ahmin senkin kirjan niin nopeasti kuin vain saatoin. Lionel Shriver tekee hahmoistaan jotenkin niin kauheita, että he ovat superkiinnostavia. Analysoin ystävälle eilen, että Shriver kirjoittaa realistisesti ja kaunistelematta, siksi hän on niin hyvä. Ystävä piti tätä kaunisteluna. ”Paha kiehtoo aina”, hän julisti.
Niin kai se on. Mitä sitten kertookaan minusta, että jos pitäisi valita, en lukisi nykiläisgalleristimiehestä jonka hurjin teko on pussata nuorta narkkaripoikaa lankomiehen ominaisuudessa, vaan syöpäsairaasta naisesta, joka ei yritäkään hyväksyä kohtaloaan tai olla mukava mallipotilas. Tai lukisin siitä äidistä, joka (ehkä) inhoaa (välillä) lastaan. Toisaalta jos valitsisin kirjan vain hienon kielenkäytön kannalta, valitsisin Cunninghamin. Silti tiedän, että hänen kirjansa jäävät minulle mieleen ”vain” hyvänä kirjallisena elämyksenä, kun taas Shriverin kirjat jäävät merkittäviksi lukukokemuksiksi sekä puheen- ja jopa vouhotuksenaiheiksi.
Lopuksi: Mistä kirjasta vouhotit viimeksi? Tai vouhotat kerran toisensa jälkeen?