Lyhytarvioita

 

Apua, joulu tulee ja vuosi vaihtuu ja vielä on monta kirjaa blogggaamatta! Keräsin tähän muutaman sellaisen teoksen, josta en ole ainakaan toistaiseksi saanut kokonaista blogijuttua aikaiseksi, mutta joka ansaitsee edes hieman huomiota tässäkin blogissa. Otsikot ovat linkkejä kustantamojen kirjaesittelyihin.

 

Seita Vuorela: Karikko

 

Tänä syksynä ilmestynyt nuortenkirja sopii hyvin aikuisellekin. Salaperäisestä tytöstä, nuorten poikien ystävyydestä ja surusta yhden nuoren menehdyttyä kertova teos on kiehtova sekoitus nykykylttuuria, mystistä tunnelmaa ja perinteistä satua. En ollut lukiessani aivan kirjan lumoissa, mutta nyt lukemisesta on jo viikkoja – ja huomaan silti ajoittain palaavani teoksen voimakkaaseen ja viisaaseen, hieman salaperäiseen tunnelmaan. Vuorelan kieli on hyvin hallittua ja kaunista, rohkeaakin: hän ei ainakaan aliarvioi kielen tai tarinankaan tasolla nuoria lukijoitaan.

Erityiskiitos Jani Ikosen samaan aikaan kauniille ja uhkaavatunnelmaiselle kuvitukselle. En muista aiemmin törmänneeni kirjaan, jossa sama kuva jatkuu useita aukeamia. Upea ja kiinnostava ratkaisu!

 

Paulus Maasalo: Elinehto

Tänä vuonna on ilmestynyt ainakin kaksi veden merkityksestä kertovaa kotimaista kirjaa. Siinä missä Emmi Itärannan dystopia Teemestarin kirja on hyvin rauhallinen ja kaunokirjallinen, Paulus Maasalon toinen trilleri Elinehto liikkuu vauhdikkaasti ympäri maailmaa – väkivaltaa kaihtamatta. 

Tällainen elokuvamaisen nopea, paljon henkilöitä ja tapahtumia sisältävä tyyli ei ole aivan lempilukemistani, mutta Maasalo kirjoittaa kyllä hyvin. Sen mitä olen tätä genreä lukenut, niin minusta Elinehto on kansainvälistä tasoa. Ja oikeasti puhdas vesi on tärkeä aihe. Moni (mies?) lukee vain trillereitä, joten on hyvä, että niissä nostetaan esiin ekologisesti ja muutenkin tärkeitä teemoja, vaikka aiheita lähestyttäisiinkin viihteellisesti. Kunhan terroristit eivät lue esimerkiksi tätä kirjaa ja saa päähänsä sen mukaisesti saastuttaa maapallon maailman pohjavesiä…

 

Tomi Huttunen ja Tintti Klapuri (toim.): Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta

 

Avaimen julkaisema Café Voltaire on kirjasarjoista parhain (ja kaunein)! Harva jaksaa lukea huvikseen kirjallisuustieteellisiä julkaisuja, mutta eri kirjoittajien esseistä koostuvat Café Voltaire -teokset ovat eri juttu. Niitä lukeakseen ei tarvitse hallita kirjallisuustieteellistä käsitteistöä tai  muuta akateemista diskurssia. Riittää, että on kiinnostunut kirjallisuudesta ja nauttii sujuvasta, hyvin toimitetusta tekstistä.

Kirjasarjan tässä osassa tutustutaan venäläiseen nykykirjallisuuteen, joka on ainakin minulle jokseenkin vieras aihe. Kirja toimii kirjallisuuden ohella myös katsauksena naapurimaan oloihin. Esimerkiksi juuri nyt Venäjän kirjallisuudessa näkyy nk. uusi realismi, joka ammentaa osin vanhoista kirjallisuuden perinteistä mutta pyrkii vaikuttamaan tähän päivään. Lajin keskeinen edustaja Roman Sentsin kuvaa syrjäytyneitä, koska haluaa asioiden muuttuvan. Toisaalta Venäjälläkin kirjoitetaan nyt paljon dystopioita, tulevaisuudenkuvat ovat tulleet kirjallisuuteen. Kenen aika? kurkistaa myös mm. venäläiseen nykyrunouteen.

Sitten tämän teoksen Café Voltaire on kasvanut Unkarin kirjallisuuteen keskittyvällä osalla, mutta sitä en ole vielä saanut käsiini.

 

***

Minulla on muuten osa joulun kirjalahjahankinnoista tekemättä, mutta olen onnistunut ostamaan kirjalahjoja kuitenkin jo itselleni. Yksi niistä on Virpi Hämeen-Anttilan uusin teos. Olen nyt puolessavälin ja yritän kirjoitella kirjasta vielä viikonloppuna. Toistaiseksi en edes tiedä, pidänkö kirjasta vai en, mutta ehkei tässä vaiheessa kirjaa tarvitsekaan. Palaan pian asiaan.:)