Markus Nummi: Karkkipäivä
Viiltävä. Jos minun pitäisi kiteyttää Markus Nummen Finlandia-ehdokasromaani Karkkipäivä yhteen sanaan, se olisi viiltävä. Romaanin tarina on viiltävän kauhea, ja romaani on viiltävän hyvä.
Jokin aika sitten kirjoitin, etten yleensä hempeile. Yleensä minua ei myöskään kuvota eikä hikoiluta kirjaa lukiessani, mutta Karkkipäivä oli fyysinenkin kokemus. Jo alussa se toimi kuin liian suuri karkkipussi: pakko ahmia, vaikka on paha olo, ja tietää, että lopuksi on vielä kauheampi. Kirjan lopun luin sormet ja varpaan kylmässä hiessä, niin kauhistunut ja vaikuttunut olin.
Karkkipäivä on ollut sitten Finlandia-ehdokkuutensa niin paljon esillä, että riittänee, kun kerron sen kertovan onnettomista lapsista ja aikuisista, sosiaalityöntekijöiden työstä, hieman kirjailijankin työstä. Karkkipäivä kurkistaa perhetragedia- ja yhteiskunnan pahoinvointiuutisten taakse määrätietoisesti mutta osoittelematta, taitavan koskettavasti ja järkyttävästi.
Kirsin kirjanurkassa oli juuri viikolla keskustelua siitä, pitääkö (dekkari)kirjan olla todenmukainen. Kommentoin, että minulle kirjan kuin kirjan pitää olla totta omassa maailmassaan, ärsyynnyn epäuskottavuuden tunnusta joka genressä. Nyt haluaisin lisätä, että jotkut kirjat tuntuvat lukiessa niin todelta ja niin tärkeiltä, että on lopulta sama, onko tarina totta. Karkkipäivä on hyvin todenmukainen ja paha oloni syntyikin pitkälti siitä, että ajattelin koko ajan, että tämä voisi olla totta. Ja tavallaan onkin, valitettavasti.
Karkkipäivän jälkeen tunnen surua etenkin kaltoinkohdeltujen lasten puolesta ja vihaa aikuisten typeryyden takia. Tunnen myös suurta kunnioitusta sosiaalialan työntekijöitä kohtaan. Minussa ei olisi voimaa eikä herkkyyttä toisten ongelmien ratkomiseen.
Tunnen kunnioitusta myös Nummen kaltaisia kirjailijoita kohtaan. Niin kauan kuin näin tehokkaita romaaneja ilmestyy, kirjoilla on muukin tehtävä kuin viihdyttää lukijaa ja osoittaa, miten monipuolisesti kieltä voi käyttää, vaikka nekin ovat tärkeitä tehtäviä. Nummen teosta ei voi sanoa millään muotoa miellyttäväksi, mutta häikäiseväksi kyllä: teos on erittäin harkittu ja onnistunut myös kirjallisesti.
Harvoin tulee vastaan kirja, joka on niin kauhea, ettei sitä voi suositella kenellekään mutta juuri siksi kaikkien pitäisi lukea se. Karkkipäivä on yksi näistä merkittävistä kirjoista.
***
Lopuksi hajamiete:
Aloin lukiessani ajatella, että ehkä juuri siksi en erityisemmin pidä jännitys- ja kauhukirjoista, että kun maailmassa on oikeaa pahuutta ja epäkohtia, joihin voi tarttua kirjallisuuden keinoin, pitääkö niitä varta vasten kehitellä lisää, ja vielä viihdyttävässä tarkoituksessa? Samasta syystä taidan olla realismin ystäväkin: kun tässä meidän maailmassamme on jo aineksia epätodellisiltakin kuulostaviin kertomuksiin niin hyvässä kuin pahassa, pitääkö keksiä lisäkummallisuuksia? Ainakin kannattaa sitten kirjoittaa hyvin. Minusta hyvä kirja avaa uusia ovia joko maailmaan tai kieleen, parhaimmassa tapauksessa molempiin.
Karkkipäivä, tekstinäyte s. 116:
Poika ei ollut enää sohvalla. Ei kyllä DVD-hyllykön edessäkään.
Miten voi olla huomaamatta huoneessa seisovaa ihmistä, vaikka ihminen pieni olisikin?
Siinähän poika seisoi ikkunan vieressä, aivan näkyvillä ja katsoi ulos. Hievahtamattomana.
Markus Nummi: Karkkipäivä. Otava, 2010. Kansi: Päivi Puustinen