Märta Tikkanen x 4 – eli teemaviikonlopun lukukokemukset

Jos kirjoittaa tullakseen rakastetuksi voi lyödä hanskat tiskiin. Rakastetuksi tulee usein aivan vääristä syistä, eikä rakkaus sitä paitsi kestä kuin ehkä seuraavaan kirjasesonkiin saakka. (Märta Tikkanen: Kaksi)

 

Tutustuin teemaviikonlopun kunniaksi neljään Märta Tikkasen teokseen; ne kaikki olin lukenut joskus aiemminkin. Teokset olivat keskenään hyvin erilaisia, mutta oli niissä jotain samaakin: kirjoittamisen pakko, elämännälkä, ihmisen ymmärtäminen ja rehellisyys. Ja se, mikä Tikkasen teoksissa on minusta keskeistä: yksityisestä tulee yleistä. 

 

Suurpyytäjä

 

Aloitin Tikkas-viikonvaihteen romaanilla Suurpyytäjä. Ainakaan minä en ole törmännyt siihen usein, teos ei ole käsittääkseni Tikkasen tunnetuimpia.

Sietäisi olla, sillä kirja on hieno! Se kertoo kirjailijamatkasta Grönlantiin, paikkaan jossa kaikki tuntevat toisensa, vanhat myytit ja tarinat ovat yhä tätä päivää, ikiaikaiset perinteet ja nykypäivän haasteet kohtaavat. Yhtä paljon kuin vieraasta ympäristöstä teos kertoo kielestä ja kirjoittamisesta – grönlannin kielessä ei ole aikamuotoja, se on tarkasta kirjoittajasta hämmentävää – sekä salatusta rakkaussuhteesta.

Muistan, kun luin parikymmentä vuotta sitten Tikkasta ensimmäistä kertaa. Pidin tekstiä hankalana ja ärsyttävänäkin, sillä tarkan, paikoin melkein tieteellisen tekstin lomassa on tajunnanvirtamaisia osia, tekstiryöppyjä ilman isoja alkukirjaimia ja välimerkkejä. Koin silloin, etten saa tuosta tajunnanvirrasta otetta. Tuo selkeän tekstin ja tajunnanvirran vuorottelu on tyypillistä Tikkasen muillekin romaaneille.

Nyt koen, ettei Tikkasen tajunnanvirta ole ollenkaan ”tajutonta”, vaan siinäkin joka sana ja välimerkki tai sen puute on harkittu (välimerkkivalinnoista kiitokset suomentajille). En kuitenkaan halunnut jäädä liikaa tutkailemaan sanavalintoja, vaan luin virtakohdat tarkoituksellisen nopeasti, niin että tajusin ne kyllä mutta aistin ne enemmän tunteella kuin järjellä. Tavoitinkin lukiessani välillä fiiliksen, joka syntyy, jos itse kirjoittaa suodattamatta, suoraan (ali)tajunnastaan. 

Ote teoksesta Suurpyytäjä:

Ystävyys ei korvaa rakkautta, rakkaus ei ole aina ystävyyttä enkä minä tule toimeen ilman naisia, en ilman miehiä, yksinäisyyttä minä tarvitsen, ja sillä siisti. 

 

 

Vuosisadan rakkaustarina

 

Omaelämäkerrallinen, itsekeskeisen alkoholistin vierellä elämisestä kertova Vuosisadan rakkaustarina taas lienee Tikkasen tunnetuimpia teoksia yhdessä feministisen Miestä ei voi raiskata -romaanin kanssa.

Lyhyt kirja on runomuotoinen, mutta takakannessakin sitä kuvataan runoelmaksi. Teksti ei ole ollenkaan lyyristä, vaan pikemminkin puheen tuntuista, suoraan naisen sisimmästä tulevaa tekstiä.

Se teksti vaikuttaa kauheudelleen ja taitavuudellaan. Ellen olisi juuri kuvannut Markus Nummen Karkkipäivää viiltäväksi, kuvaisin tätäkin. 

Vuosisadan rakkaustarina antaa yhden perheen tilanteesta armottoman kuvan. Vielä armottomammalta tuntuu, kun tietää, kyseessä on Märta Tikkasen vastine miehelleen Henrikille tämän tunnustusromaaniin Mariankatu 26. Tämä on siis totta. Tämän tarinan mies on kuin monilapsisen perheen suurin lapsi, paitsi että hän on paljon hankalampi ja vaativampi kuin muut lapset yhteensä, eikä hänessä usein ole mitään rakastettavaa. Hän on tyypillinen esimerkki ihmisestä, jonka lapsuus oli niin kurja että hän katkerana aikuisena pilaa omien lastensa lapsuuden. Tai ihmisestä, joka on luovuudessaan samaan aikaan niin suuri ja toisaalta toisten ihailusta riippuvainen, ettei hänen tarvitse kantaa vastuuta tavallisista asioista eikä hän kestä kritiikkiä.

Kirja ei ole missään tapauksessa miesten solvaamista, sillä Tikkanen on armottoman suoranäköinen myös oman toimintansa suhteen. Eikä hän moiti tai selittele, hän kuvaa. Kuvaustapa on niin tehokas, että olen kuullut ehdotettavan tätä ajoittain onnellisenkin ongelmaperheen kuvausta pakolliseksi luettavaksi yläkoulu- ja lukioikäisille nuorille. Kannatetaan. Tosin suosittelen tätä kaikille muillekin syystä tai toisesta voimakkaista perhekuvauksista kiinnostuneille.

Ote teoksesta Vuosisadan rakkaustarina:

Kuinka pikkumaiselta

vaikuttaakaan

minun hapen ja raittiin ilman tarpeeni

verrattuna 

sinun äärimmäiseen rakkauteesi

 

Kaksi: kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta

 

Tätä kirjoittaessani minulla on vielä kesken niin ikään omaeläkerrallinen Kaksi: kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta, joka on esipuheen mukaan ”subjektiivinen yritys selvitellä ja niputtaa kahdenkymmenenkahdeksan vuoden aika keskenään sotkeutuneet elämän ja kirjoittamisen väliset langat”.

Tästä kirjasta ei kannata hakea tajunnanvirtaa, vaan se on selkeää ja suoruudessaan paikoin tietokirjamaisen täsmällistä tekstiä. Samaa tyyliä löytyy ainakin Emmasta ja Unosta, joka kertoo Tikkasen isovanhemmista ja on hänen viimeisin teoksensa, sekä teoksista Sofian oma kirja ja Sofia aikuisena. Sofia-kirjat kertovat Märta ja Henrik Tikkasen nuorimmasta tyttärestä, jolla on MBD (nyk. ADHD) sekä lievä kehityshäiriö.

Vaikka kyse on kronologisesta elämäkerran purkamisesta, Tikkanen osaa taitavana kirjoittajana tehdä senkin niin hyvin, että kirjaa lukee kuin romaania. Hän katsoo taaksepäin – niin, kirjaa lukiessa tulee väistämättä mieleen että taakse on aina helpompi nähdä kuin eteen – tarkkanäköisesti ja jälleen selittelemättä, tuomitsematta ja kehumatta. Kyllä, Henrik oli paitsi alkoholisti myös rasittava persoona, isänäkin kyseenalainen, mutta ei hänen vaimonsakaan aina tehnyt asioita oikein. Toisaalta heidän välillään tuntui olevan jopa ainutlaatuista yhteenkuuluvaisuutta.

Nimensä mukaiseksi Kaksi kertoo kahden taiteilijan liitosta, mutta voisin kuvitella siinä olevan samaistumispintaa muillekin kuin luovien alojen ihmisille tai pareille: useinhan puolisot ovat samalta alalta. Ei ole yllättävää, että Tikkastenkin liitossa samankaltaisuus on sekä rikkaus että riesa. Yhtäältä toinen on hyvin samanlainen ja läheinen, toisaalta juuri se johtaa kilpailuasetelmaan.

Minua kiinnostaa oikeiden ja kuvitteellisten henkilöhistorioiden ohella Tikkasen teoksissa myös ajankuvaus. Tikkanen kirjoittaa suomenruotsalaisesta ja helsinkiläisestä näkökulmasta ja mm. kaupunki- ja työelämän kuvaukset ovat kiintoisaa luettavaa. On myös hurja ajatella, miten paljon on muuttunut muutamassa vuosikymmenessä. Märta Tikkaselle itselleen on ollut aina selvää, että hän on feministi ja muutakin kuin äiti, mutta 60-70-luvulla eri roolien yhteensovittaminen tuntuu olleen kovin hankalaa koulutetuissa pääkaupunkilaispiireissäkin. Myös se, että sivistynyt, hillitty perheenäiti kirjoitti sellaisia kirjoja kuin Tikkanen, oli aikoinaan järkyttävää.

Ote teoksesta Kaksi:

Käsitykseni mukaan Henrik arvosti minun tekstejäni täysin rehellisesti, joskaan ei aina kovin realistisesti ja objektiivisesti; edes kirjaa Miestä ei voi raiskata hän ei moitiskellut kun teksti syntyi ja meni kustantajalle. Muun maailman tuomio oli nujertaa minut ja panna epäilemään sitä mikä oli aina ollut minulle tärkeintä elämässä, rakkaitteni läheisyyden ohella.

 

Arnaia Mereenheitetty

Lopuksi vielä sananen jo viime syksynä lukemastani runoteoksesta Arnaia Mereenheitetty. Se vie antiikin tarujen maailmaan ja tutkii sekin naisena olemista, kuten Tikkasen teokset ylipäätään. 

Kirja on kiinnostava, mutta aihe minulle ehkä liian kaukainen. Kuulun enemmän noihin melkein nykyaikaisten ajankuvausten ystäviin, enkä löytänyt tarttumapintaa kaikista Arnaian runoista. Osa taas oli liiankin tavallisia: Vaihdoit paitaa, viskasit / punaruutuisen tuolille. / Se tuoksui sinulta. / Varastin sen.

Löysin kuitenkin Arnaiastakin hienoja kohtia ja ylipäätään olen iloinen, että olen vuosien myötä löytänyt antikvariaateista koko Märta Tikkasen suomennetun  tuotannon. Näin olen lukenut tuon vähemmän tunnetun Suurpyytäjän, tämän Arnaia-runokirjan ja myös mm. nuorille suunnatun selkokielisen kirjan Mä oon kovis.

Ote Arnaiasta:

tahdon puhua. löytää

sanat jotka herättävät

kiven henkiin

 

Summa summarum: mietteitä teemaviikonlopusta

Ensinnäkin: kokemus oli todella mukava. Muumimaratonia lukuun ottamatta en ole tainnut pitkään aikaan lukea putkeen useaa saman kirjailijan kirjaa. Suosittelen! Kirjailijasta saa monipuolisen käsityksen ja toisaalta lukukokemus muistutti lapsuuden kesien kirja-ahmimisia. Joskus aikuisena minulla on ollut sellainen olo, että jos luen vain yhtä ja samaa kirjailijaa tai samoja teoksia yhä uudelleen, se on muilta kirjoilta pois. Se ei ole. Pitää lukea itselleen, ei kirjoille.

Toiseksi: oli hauskaa, että kirjailijaksi valikoitui minulle näin tuttu kirjoittaja. Osasin poimia luettavaksi erityyppisiä teoksia, niitä jotka avaavat Tikkasen tyyliä eri tavoin. Odotan innokkaasti, mitä muut ovat lukeneet ja millaisen Tikkasen he ovat löytäneet! Voin kuvitella, että ilman Tikkas-kokemusta ja summittaisella kirjavalinnoilla on saattanut päätyä monenlaisiin lukukokemuksiin…

Ja kolmanneksi: tämä on otettava joskus uusiksi. Silloin haluan tosin viettää teemaviikonlopun jonkun tuntemattoman kirjailijan teosten parissa, ihan jo vertailun vuoksi.

 

Oletko lukenut Märta Tikkasta tai luitko häntä tänä viikonloppuna? Kerro kokemuksia hänen kirjoistaan!

Ja jos bloggasit Tikkas-teemaviikonlopusta, laita vinkkiä kommentteihin, linkitän mahd. muut aiheeseen liittyvät blogikirjoitukset tähän postaukseen.

Märta Tikkasesta ja hänen teoksistaan saa tietoa Wikipedian artikkelista.

 

*  * * 

Linkkejä muiden Tikkas-teemaviikonloppukirjoituksiin:

 

Tähän teemalukuviikonloppuun osallistuivat lukemalla ja kirjoittamalla ainakin seuraavat henkilöt (tilanne 2.7. n. klo 18, päivitän linkkilistaa myöhemmin, jos ja kun kirjoituksia ilmaantuu lisää):

 

– Velma, jolle Vuosisadan rakkaustarinan hienous ei aivan auennut, mutta joka epäilee, että kenties jonkun tai joidenkin muiden teosten lukeminen olisi parantanut ensimmäistä Tikkas-kokeilua.

– Booksy, joka ihastui kommentinsa mukaan Punahilkkaan niin tolkuttomasti, ettei keksi tarpeeksi ylisanoja. ”Miten sitä joku osaakin kahdella lyhyellä kappaleella sanoa noin paljon äidistä ja tyttärestä ja siitä minkälainen tyttären avioliitosta tulee ja miksi?” Booksy hämmästelee kirjoituksessaan.

– Anna Elina, joka löysi Yksityisalueesta vahvan, runollisen kielen ja kirjan, jonka jännite vei heti mukanaan.

– Liisa, jonka mielestä Suurpyytäjä ei ollut ihan niin vaikuttava kuin jotkut muut Tikkasen teokset, mutta joka piti kirjasta silti ja ihaili erityisesti sen luontokuvausta.

– Kirjakaupan täti, joka innostui lukemaan viikon sisällä lähes koko Tikkasen tuotannon ja päätyi olotilaan, jossa Tikkasen kirjojen hahmot tulevat uniin ja ajatuksiin.