Michael Cunningham: Illan tullen
Eli tilitys siitä, miksi Michael Cunningham on niin ihana.
Jokaisessa, tai ainakin monessa, kirjablogissa on tänä syksynä luettu Michael Cunninghamin teos Illan tullen ja sitten ihasteltu sitä.
Niin tapahtuu tälläkin palstalla.
Michael Cunningham on ihana, koska hänen teokseensa voi luottaa täysin. Ei tarvita edes punkkulasia käteen, kynttilöitä palamaan eikä pehmeää, viettelevää musiikkia taustalle, nautinnollinen lukukokemus syntyy ihan vain lukemalla. Älykäs amerikkalainen, sulava ja aavistuksen itseironinen, kirjallisuus on joskus parasta mitä voi eteensä saada, ja mikä olisi kiehtovampi paikka paeta marrasharmautta kuin newyorkilaisen taidegalleristin loft-asunto.
Illan tullen -teos olisi viihdyttävä mutta paljon tylsempi, jos se kuvaisi vain tuon galleristin, Peterin, ja hänen vaimonsa Rebeccan liittoa tai heidän hieman etäistä suhdettaan parikymppiseen tyttäreensä. Pelkkä taidemaailman kuvaus voisi tuntua puuduttavalta sekin, joskaan Cunningham ei kuvaile taideteoksia sirihustvedtmaisen tarkasti, asia, jonka tiedän rasittaneen joitakin Hustdvedtin lukijoita.
Erikoista on se, että kirjan tekee nautinnollisen kiinnostavaksi Peterin ihastus vaimonsa parikymppiseen narkkariveljeen Mizzyyn. Se, että keski-ikäinen mies vaeltaa yössä pitkin kaupungin katuja ja pohtii (homo)seksuaalisuuttaan, ei kenties kuulostaa erinomaiselta romaanin aiheelta, mutta se on. Sen takia Illan tullen ei ole odotuksenmukainen hiottu amerikkalainen älymystön viihderomaani.
On se sitäkin. Tämäntyyppinen kirjallisuus tuntuu usein jakavan mielipiteitä jyrkästikin. Yksien mielestä Cunningham-Hustvedt-Auster-akselilta tulee täydellisintä kirjallisuutta, toisten mielestä taas ärsyttävintä. Jos haluaa saada näppyjä (teko)taiteellisuudesta, roson ja särmän puutteesta, siitä että kirjassa kaikki on tarkoin harkittua, tämä kirja käy kyllä näppymateriaaliksi.
Oma näppylätön kommenttini on sama kuin muidenkin tämäntyyppisten kirjojen kohdalla: Ihanaa eskapismia ja nojatuolimatkailua. Olen viettänyt täydellisiä hetkiä tämän kirjan kanssa, mutta tulisin hulluksi, jos joutuisin lukemaan jatkuvasti näin täydellisiä kirjoja.
Pieni blogiarviokierros osoitti, että Ina on, kuten melkein kaikkien kirjojen kohdalla, samaa mieltä kanssani.
Tekstinäyte s. 255
Hän ja Mizzy eivät enää paina, eivät voi enää painaa huuliaan yhteen, mutta hän aikoo katsoa, mitä tämä pelottava hullaantuminen, tämä tilaisuus (jos ”tilaisuus” on oikea sana) kääntää koko elämä ylösalaisin tuo tullessaan.
Rebecca sanoo: ”Minä haluan vain olla varma että sinä tiedät, että minä olen kiitollinen. Et sinä tällaiseen sitoutunut, kun menit minun kanssani naimisiin.”
”Sitouduinpas. Kyllä minä sitoudun tähänkin, kun menin kanssasi naimisiin. Mizzy kuuluu sinun perheeseesi.”
Ja Peterhän oli tosiaan nainut myös Rebecan perheen, eikö totta? Se oli ollut osa viehätystä, ei pelkästään Rebecca vaan hänen menneisyytensä, hänen ihana fitzgeraldilainen taustansa, hänen omalaatuinen ja omituinen perheensä.”
Michael Cunningham: Illan tullen. (My Nightfall). Gummerus, 2011. Suom. Laura Jänisniemi.