Mistä on hyvät sadut tehty? Helena Sinervo: Prinssi Ahava ja riipuksen arvoitus
Postilaatikosta löytyi Helena Sinervon Prinssi Ahava, uusi satufantasiateos (Wsoy, 2012). En yleensä lue tämän genren kirjoja enkä muutenkaan seuraa erityisemmin lasten tai nuorten kirjallisuutta, vaikka toki lasten ja nuorten lukeminen on minusta tärkeä ja kiinnostava aihe. En vain tunne juurikaan kouluikäisiä lukijoita ja koska en itse aikoinani harrastanut melkein ollenkaan nuortenkirjallisuutta, en ole etsiytynyt ”alle täysikäisten kirjallisuuden” pariin lastenklassikkoja lukuun ottamatta aikuisenakaan.
Prinssi Ahavasta kuitenkin kiinnostuin kirjailijan takia. Sinervon Finlandia-voittaja Runoilijan talossa oli hieno ja innosti tutustumaan Eeva-Liisa Manneriin enemmänkin. Lisäksi minua viehätti kirjan syntytarina. Tarinan aihio oli syntynyt jo yli 10 vuotta sitten, kun Sinervo sai pojan. Niinhän esim. Peppi Pitkätossukin sai alkunsa lapselle kerrotusta kertomuksesta.
Pidin aluksi Prinssi Ahavasta kovastikin. Löysin siitä sellaista sympatiaa ja lämpöä, joka vastikään lukemastani Lewis Carrollin Liisan seikkailut ihmemaassa -teoksesta jäi mielestäni puuttumaan. Orpovauvana löydetystä Prinssistä, taikavoimaisesta riipuksesta ja sen pelastamisseikkailusta kertovassa tarinassa tuntui olevan myös huumoria. Hahmot Hassusta Hovirunoilijasta eli runoilevasta pukista prinssin adoptioäitiin Kuningatar Caramelaan olivat onnistuneita. Kukapa ei sympatiseeraisi esimerkiksi tällaista kerrontaa ja puhuttelua:
Jos Sinä, lukijani, tulet Prinssi Ahavan tavoin etuajassa Siniseen Kirjastoon, saat loistavan tilaisuuden tutkia Pataranian niemimaata kuvaavia karttoja. Kirjastön pyöreään saliin on nimittäin järjestetty kahteen puoliympyrän muotoiseen riviin parikymmentä tuolin ja pienen työpöydän yhdistelmää eli koulusta tuttua pulpettia. – – Keskellä hehkuu puhtain värein kaunis keskiaikainen kartta, jonka littanaisiin kuviin on muinainen kartanpiirtäjä maalannut kullalla ja hopealla puoli tusinaa komeata kolmimastoista purjelaivaa. (s. 47)
Ainakin minä näin kaiken edessäni ja mielikuvitukseni lähti lentoon, Päästäpä Siniseen Kirjastoon! Lukijan puhuttelu ja kuvaileva tyyli olivat ihastuttavan vanhanaikaisia.
Oikeastaan arvostan hyvissä saduissa ja tarinoissa kuitenkin ajattomuutta. Huomaan tuon tuosta kiitteleväni aikuisten proosassa ajankuvausta, mutta mihinkään satumaiseen en sitä kaipaa. Prinssi Ahavan lumousta rikkoi minun silmissäni se, että Prinssin maassa Pataroniassa oli myös digitaalisia kameroita, internet ja puhuttiinkin paikoin aika puhekielisesti. Sellaisesta tulee olo, että teksti ei tule kestämään aikaa, etenkin puhekieli muuttuu nopeasti. Paikoin ajattelin, että ehkä nykylapsille pitää kirjoittaa samaan tapaan kuin animaatioelokuvissa puhutaan. Ainakin minä olettaisin pikemminkin kuulevani enkä lukevani tällaista. Ihan kuulen hahmojen äänet päässäni:
– Pian viiskyttuhatta kauhaa on meitin. Mistä kuamat sanotte, varataanko jo lennot Bangkokkiin? Onkin jo tarpeeks kärvistelty täälä kylymässä ja pimeessä.
– Älä sää äijä nualase ennen kuin tipahtaa, homma ovviä keske.
– Senkun vaan paistetaan makkarankyrsää ja orotetaan, että ne tulee ettiin kaveriaan. (s. 94)
Samalla sivulla manattiin voi kakkaava hapansilakka, joka oli mielestäni ihan naseva ja seikkailukirjamainen ilmaus. Sen sijaan, olkoonkin että olen sitten kai tiukkapipoinen tantta, voi älykääpiöitten virtsankarkailusuoja oli mielestäni mauton manaus. Vaikka hyvässä sadussa on myös asenteita, arvoja ja opetuksia, mielellään myös monenlaista hurjaa ja pelottavaakin, tämän sutkauksen olisi voinut jättää poiskin.
Jäinkin myös pohtimaan samaa, mitä olen miettinyt ennenkin: pitäisikö kirjoissa olla ikärajasuosituksia? Tai edes jokin luonnehdinta tyyliin ”kirja sopii erityisesti jännityksenhaluisille koululaisille”? Koska oma tietoni sekä koululaisista että tämäntyyppisistä kirjoista on melkoisen heikko, en osaa sanoa, kenelle tämä kirja parhaiten sopisi. Koululaiselle – mutta minkä luokkalaiselle? Pojalle varmaan tyttöä paremmin, veikkaan. Mitä pidemmälle kirjaa luin, sen ylemmäs nostin ikärajaa mielessäni, mutta lopulta en osannut antaa mitään suositusta. Voi hapansilakka.
Vaikken siis todellakaan puhu tässä asiantuntijan suulla, pitää vielä puuttuua yhteen asiaan: intertekstuaalisuuteen. Minusta on hauskaa, jos sadut ja kertomukset tai ylipäätään mitkä tahansa tekstit ja tarinat keskustelevat keskenään. Prinssi Ahavan suhteen minua kuitenkin hämmensi, että Sinervo ilmoitti alkupuheessaan ottaneensa hajuraon esim. Tolkienin teoksiin. Ilman tuota ilmoitusta minusta olisi ollut päivänselvää, että hän viittaa tietoisesti Tolkieniin. Taikariipus, ystäväjoukon seikkailu vihollisten maassa, jopa luku nimeltä Eikkaisiin ja sieltä pois. Tolkienia olen minäkin lukenut, ja minusta Prinssi Ahava tuntui ammentavan Taru Sormusten Herrasta -tarinasta paljonkin. Jos tässä oli hajurakoa, miten samankaltaisia muut satufantasia seikkailut mahtavatkaan olla?
Jos ei muuta, niin ainakin lukukokemus oli hyvin positiivinen siinä, että se sai pohtimaan hyvän sadun olemusta näin monelta kantilta. Olisikin hauska kuulla, mitä ominaisuuksia muut hyvältä sadulta tai tarinalta haluavat? Ovatko mainitsemani piirteet tärkeitä, yhdentekeviä vai kenties negatiivisiakin? Ja te, joilla on (jo itsekseen lukevia) lapsia, onko kirjoista helppo päätellä, minkä ikäisille ne ovat sopivia?
Helena Sinervon Prinssi Ahava ja riipuksen arvoitus kustantajan sivuilla